Oppitunti

Musta voi saada aika skitsofreenisen tai vähintään maanis-depressivisen kuvan tätä blogia lukemalla. Mutta juuri sen takia tämä bloginkirjoittaminen on loistava terapiamuoto. Tänne voi purkaa kaikki älyttömimmät ajatuksenjuoksunsa - ja sitten pyörtää mielensä, kun on sanonut asian ääneen ja todennut sen pöljäksi.

Kaiken vannomisen  - miehen pitää ottaa ensin yhteyttä, nyt omistan elämäni satunnaiselle seksille ja unohdan romanttisen rakkauden - jälkeen yllätin itseni tänä aamuna kirjoittamasta tekstiviestiä viime viikon deitille. Kerroin, että oli kivaa viime viikolla ja olisi tosiaan mukava tehdä jotain yhdessä. Lopputulos. Mies soitti ja ensi viikolle on sovittuna kahdet treffit.

Sitä voi olla niin päänsä sisällä. Sitä vain murehtii mitä toinen ajattelee, eikä keskity miettimään mitä mieltä itse on toisesta ja mitä itse haluaa. Yhdellekään niistä 17:sta deittailemastani miehestä en ole sanonut, että haluaisin tavata uudestaan. En ennen tätä päivää. Olisikohan tällä jotain tekemistä sen kanssa, etten ole koskaan selvinnyt toisille treffeille - ei kai... Jäin myös miettimään sitä, mitä eräs kaverimies sanoi minulle. Että minä vaikutan sellaiselta naiselta, joka "ottaa mitä haluaa". Minä varmaankin todellakin vaikutan sellaiselta naiselta, joka tietää mitä haluaa eikä pelkää sanoa sitä ääneen. Kun en siis ikinä ole sanonut ääneen, että haluaisin toisille treffeille, voi jäädä sellainen vaikutelma,  että en sitten todellakaan halua toisia treffejä kun en niitä itse maininnut. Kiitos siis Jokivarikselle niistä toisenlaisista ajatuksista, jäivät muhimaan ilmiselvästi.

Sinänsä ihan järkeenkäypää, että mies kaipasi jonkinlaista signaalia minulta. Hän bongasi minut netistä ja pyysi treffeille. Hän soitti kolme kertaa ennen treffejä. Hän puhui kahteen otteeseen treffeillä uusista treffeistä ja puhui "hiljaksiin tutustumisesta", kehui kauniiksi jne. Hän laittoi viestin treffien jälkeen ja kirjoitti, miten KEKSITÄÄN jotain kivaa tekemistä ja OLLAAN yhteyksissä. Tuo sanamuoto oli se pallo, jota en melkein tajunnut napata ja heittää takaisin. Tähän päivään mennessä en ollut tehnyt muuta kuin reagoinut miehen aloitteisiin.

Puhe kirouksesta ja myytti siitä, että miehen pitäisi jatkuvasti olla se "jahtaaja", omat pelot. Kaikki nämä on hyviä tekosyitä olla passiivinen "uhri" ja väittää, ettei asioihin voi vaikuttaa.

Huoh, tämä aikuistuminen, se on niin vaikeaa. Käytöstapojen oppiminen vieläkin vaikeampaa.