Narkkiksen anatomia

Olen muutaman päivän ajan pähkäillyt omia riippuvuuksiani. En ole ikinä juonut kahvia tai polttanut tupakkaa tai koukuttunut alkoholiin mutta minulla on ollut vuosikausia tiettyjä addiktioita, joista haluan nyt lopullisesti eroon ja korvata ne ns. hyvillä riippuvaisuuksilla.

Yksi näistä riippuvuuksista on netin käyttö. Olen varmaan 15-vuotiaasta lähtien viettänyt aivan liikaa aikaa netissä. Netti on nykyaikana välttämätön, mutta en halua olla sen orja. Olen ollut koukuttunut erityisesti kaikkeen sosiaaliseen, joka liittyy nettiin: keskustelusivuihin, sosiaaliseen mediaan, nettideittailuun. Asia on häirinnyt minua pitemmän aikaa ja nyt sitten päätin, ei netin käyttöä lainkaan klo 17.00 jälkeen. Jos haluan kirjoittaa blogiin tai facebookata, minun on mahdutettava nämä työn ja opiskelun oheen eli ne on tehtävä todella nopeasti. Nyt olen sitten alkanut täyttää iltani pääsääntöisesti näillä aktiviteeteilla: liikunnalla, kavereilla, kirjoilla, elokuvilla ja ruuanlaitolla. Positiivisia sivuvaikutuksia on jo huomattavissa. Nukun paremmin. Olen innostunut jälleen tarinoista. Syön paremmin. Parasta on kuitenkin keskittymiskyvyn parantuminen.

Toinen riippuvaisuuteni on ollut makean syöminen. Olen ollut varsinainen sokerihiiri ja varsinkin stressaantuneena ja väsyneenä olen yrittänyt piristää itseäni makealla. Nyt sitten päätin, etten osta enää mitään makeaa hedelmiä ja marjoja lukuunottamatta. Syön kyllä juhlissa ja tarjottaessa, mutta olen huomannut, että kun en ole enää koukuttunut makeaan, niin hyvin vähäinen määrä makeaa riittää ja olen hyvin nirso sen suhteen mitä syön. Makean syömisen sijaan olen panostanut muuhun syömiseen ja sen laadukkuuteen. Hyvinä puolina tässä on se, että verensokeri ei enää heittele, säästän rahaa ja en pysty lohtusyömään.

Kolmas riippuvaisuus on ollut liiallinen ihmissuhde/miespähkäily. Olen ollut melkoinen murehtija myös seurustellessani ja nyt sinkkuna sitten olen käyttänyt aivan liian paljon energiaa miehen etsimiseen esim. nettideittailun muodossa. Hohhoijaa. Hohhoijaa, sanon minä. Elämäni kaksi merkityksellistä miestä tupsahtivat elämääni etsimättä. Murehtiminen ei tehnyt kummastakaan suhteesta parempaa tai huonompaa. Miesten kuolailu ja flirttailu on minusta ihan jees, mutta sellainen jatkuva pähkäileminen: olenko tarpeeksi hyvä, olenko tarpeeksi aktiivinen jne. Voihan kiesus. On ihmisellä parempaakin tekemistä. Uskon, että se seuraavakin elämäni mies sitten vaan tulla tupsahtaa elämääni, yllättäen. Nettideittailun jo lopetin ja kun elämä on niin täynnä kaikkea muuta, on tuo pähkäily tuntunut vähentyvän kuin itsestään.

Olen lyönyt päätäni seinään näiden addiktioiden kanssa vuosien ajan. Nyt seinä taisi vihdoin antaa periksi :D

Hidas aamu

Onpa hauskaa aloittaa aamut pitkän kaavan mukaan. Herätä aikaisin, syödä kunnon aamiainen ja lukea puoli tuntia kirjaa. Sitten avata läppäri ensimmäistä kertaa perjantain jälkeen ja vastata kavereiden viesteihin, lukea läpi blogit ja kirjoittaa muutama rivi omia ajatuksia.

Viikonloppu oli taas hyvin sosiaalinen. Huomaan, että nyt kun olen asunut Helsingissä 9 vuotta, tunnen täältä sopivan määrän ihmisiä. Muistan ensimmäisten vuosien olleen melko yksinäisiä, vaikka miehen takia tänne muutinkin. Nyt tunnen ihmisiä monesta eri yhteydestä ja he ovat pysyneet ystävinä, yksi palasi juuri takaisin Australiasta. On onni, että he ovat elämässäni.

Hyvällä fiiliksellä aloitan viikon ja projektien alkuun laittaminen innostaa. Gradu valmistuu aikataulun mukaan marraskuun lopussa. Syyskuun ja lokakuun lopussa on viimeiset hakuajat erään isomman hankkeen rahoitukselle ja hakemuksissa on näytettävä kyntensä. Luotsaamani järjestön ensi vuoden toiminnan suunnittelu käynnistyy myös nyt. Paljon tekemistä ja 10 kuukauden horrostamisen jälkeen, minussa on jälleen energiaa.

Samalla minua on alkanut kiinnostaa myös oma ulkomuotoni. Olen hyvinkin sinut oman kroppani kanssa liikakilojenikin kanssa, mutta nyt kun olen miettinyt syömisiäni uusiksi ja olen alkanut nukkumaan paremmin, ajatus hoikemmasta olemuksesta on alkanut houkuttaa. Tuntuu, että minulla saattaisi nyt vihdoin olla keinot sen saavuttamiseen. Olisi hauska antaa tälle kropalle kerrankin mahdollisuus näyttää niin hyvältä kuin sen on mahdollista näyttää ja kokeilla mitä se tekisi itsetunnolleni. Päänsisäinen muutos ei varmaan ole suuren suuri, kun en koskaan ole määritellyt itseäni ensisijaisesti ulkonäköni kautta, mutta tuskin se oloa huonontaakaan. Hämmentävän moni hämmästyttävän kaunis ihminen lähipiirissäni kamppailee ongelmallisen ruumiinkuvan kanssa. Usein juuri ne hoikimmat ja kauneimmat ihmiset kokevat itsensä rumiksi ja lihaviksi. Jonkun mielessä kaikuu edelleenkin äidin ilkeät sanat, toinen ulottaa suorittamisen ja pätemisen oman kehonsa kurittamiseen, kolmas heijastaa omaa heikkoa itsetuntoaan oman kehonsa sättimiseen. Voi meitä ihmisiä.

Uppoutumisen onni

Minulla on ravittu olo. Henkisesti. Miksi en niin pitkään aikaan lukenut kirjoja tai katsonut elokuvia? Sen sijaan olen huuhdellut itseäni kuukausien ajan musiikilla. Musiikki on rauhoittavaa ja sillä voi siirtää itsensä nopeasti johonkin tunnetilaan. Nyt on kuitenkin tuntunut hyvältä uppoutua tarinoiden maailmaan. Olen ahminut kirjoja ja elokuvia, tarinoita ihmiskohtaloista, syvällisiä ajatuksia ja kauniita kuvia. Tuntuu hyvältä sukeltaa johonkin toiseen maailmaan tai toisten ihmisten ajatuksiin, toisaalta unohtaa itsensä ja toisaalta löytää kaikupohjaa omille ajatuksille ja tunteille. On tuntunut hyvältä sulkea läppäri iltapäivällä ja keskittyä johonkin muuhun kuin tähän internetin hajanaiseen informaatiotulvaan ja sekalaisiin ja välähdysmäisiin katkelmiin eri ihmisten elämistä. On tuntunut hyvältä tehdä pitkiä kävelyretkiä, löytää metsämansikoita, säikähtää kuollutta kettua. Havannoin ja täytyn - tarinoista ja ympäröivästä maailmasta.

Olen alkanut näkemään jälleen unia. Sykähdyttäviä ja outoja. Olen nukkunut syvästi, paremmin kuin pitkään aikaan. Ne muutamat muutokset, joita olen tehnyt elämänrytmiini, tuntuvat toimivan. Tuntuu siltä, että eri asiat ovat nyt löytämässä oman paikkansa. Kun syön keskityn vain syömiseen tai kun teen töitä, vietän vapaa-aikaa, liikun tai nukun. Lamaannuksesta innostuneeseen keskittymiseen, tämä on toiveeni.

Vanhan kaverin paluu?

"Loma" loppui virallisesti tänään. Olen alkanut rustailla tehtävälistaa kaikesta siitä, mitä haluan saada tehdyksi seuraavan puolen vuoden aikana ja jotain outoa tapahtui - tunsin pienen innostuksen poikasen nostavan päätään, ihan pienen mutta tunnistettavan. Samalla kun tämä ujo olento näyttäytyi, mieleeni palautui se, millainen olen parhaimmillani: innostuva ja innostava, aikaansaava ja optimistinen. Muistutus siitä, että jokainen päivä on uusi mahdollisuus ja minä voin vaikuttaa asiohin, en ole vain kohtalon riepottelema ihmisparka.

Olen muotoillut viime päivinä tiettyjä periaatteita ja sääntöjä elämänlaatuni parantamiseksi.

1. Unirytmin ja ruokailurytmin säännöllistäminen
2. Liikunta jokapäiväiseksi
3. Rauhoitan kodin työnteolta ja opiskelulta
4. Rauhoitan illat netinkäytöltä ja sen sijaan tapaan ystäviä, liikun, luen kirjoja ja katson elokuvia

Minun on turha nurista väsymystäni ja aikaansaamattomuuttani, jos en todella panosta fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiini.

Teini-angsti

Ahmin tänään yhden kirjan: Erlend Loen Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa. Kirja on sekopäinen kuvaus norjalaisperheen lomasta Saksassa ja perheen isän minisekoamisesta: hän alkaa haaveilemaan päivät pääksytysten tv-kokki Nigella Lawsonista ja sabotoi samalla perhe-elämäänsä ja avioliittoaan. Hän yrittää kirjoittaa näytelmää mutta sen sijaan hän ryhtyy syömään tolkuttomia määriä Nigellan kokkauskirjojen ohjeiden mukaan tekemiään leivonnaisia. On jotenkin lohdullista lukea itsekontrollin ja täysjärkisyytensä kadottavista ihmisistä. Myös Pasi Ilmari Jääskeläisen Lumikko ja yhdeksän muuta -kirjassa kuvataan kirjailijaa, joka muutaman menestyskirjan kirjoittamisen jälkeen keskittyy kirjoittamisen sijasta erilaisten leivonnaisten syömiseen. Söin tänään melkein puolikkaan piirakan. Piirakansyönnissä on paljon järkeä silloin kun missään muussa ei ole.

Täysjärkisyyden ja normaaliuden kulissit - me käytämme todella paljon energiaa näiden ylläpitämiseen. En tiedä, minkälaista identiteettikriisiä olen käymässä läpi, mutta viime aikoina viimeisetkin häpeän tunteen rippeet tuntuvat kadonneen minusta. Räyhäsin parille kaverille, kun he pompottivat minua erään asian tiimoilla, toistin Linnanmäellä erään laitteen jonossa täysin avoimesti Nuorelle Kollin aiemmin heittämän härskiyden ja viimeisimpänä olen kertonut eräälle ihmiselle täysin avoimesti mitä hänestä ajatellaan. Eräs kaveriporukkamme jäsen katkasi välinsä häneen ja muukin porukka on alkanut vierastamaan häntä, mihin on omat selkeät syynsä. Hänen kysyessä mitä tapahtui, päätin kertoa mahdollisimman objektiivisesti, mikä hänen käyttäytymisessään on ärsyttävää.

Taidan elää nyt sitä teini-ikää, jota en teini-ikäisenä voinut elää. Kiinnostus lukuisiin eri miehiin, mielialanvaihtelut, aikaansaamattomuus, totuudenlaukomiset, kaverien tärkeys, äidin ärsyttävyys, pohdinnat siitä mitä haluan tehdä isona.

Parempaa tekemistä

Lopetin Hesarin tilaamisen ja olen alkanut lukemaan kertomakirjallisuutta. Olen jättänyt television katsomisen vähälle ja olen alkanut himoamaan elokuvien katsomista. Milläköhän tyydyttävämmällä ja keskittymiskykyä vähemmän hajottavalla toiminnalla tämän netissä roikkumisen saisi korvattua? Varmaan sillä miehen läsnäololla. Olen myös alkanut syömään vain kolme kertaa päivässä, mikä on tuntunut toimivalta ratkaisulta. Kun syön kerralla enemmän, tunnen itseni kylläiseksi läpi päivän ja pystyn keskittymään asioihin paremmin.

Mikähän tämän postauksen pointti on? Kunhan kirjoittelen. Olen huomannut, että tämä kirjoittaminen on osaltaan korvannut tarvettani raportoida asioista läheisille ihmisille. En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia. Ehkä hyvä, koska ei tätä höpötyksen määrää kukaan jaksaisi.

Viime aikoina mieleni on karkaillut ajatukseen kirjoittamisesta - muustakin kuin blogikirjoittamisesta. Luin Pasi Ilmari Jääskeläisen mainion kirjan Lumikko ja yhdeksän muuta, joka kertoo kirjailijoista ja siitä, miten he saavat ideoita kirjojensa kirjoittamiseen. Kirjailijat varastavat surutta elämänkokemuksia toisiltaan Pelin avulla ja tarkkailemalla varomattomia kanssaihmisiä. Tämä ajatus on kiehtova - se, miten muut ihmiset ja heidän elämänsä voi alkaa näkemään henkilöiden ja tarinoiden aihioina. Minua kiinnostaa se, mikä tekee ihmisestä sellaisia kuin he ovat. Millaiset kokemukset menneisyydessä ovat muokanneet heitä, mitkä ovat heidän kipukohtansa. Melkein kaikki tarinat kertovat rikkinäisistä ihmisistä - he ovat mielenkiintoisempia kuin onnelliset ihmiset. Heistä/meistä voisi alkaa kirjoittamaan.

Kun mikään ei innosta

Minulla on ollut pitkän aikaa sellainen olo, että en ole oikein oma itseni. En enää innostu asioista, en oikein mistään. Olen kuitenkin aina ollut ihminen, joka innostuu uudesta helposti ja pitää haasteista.  En koe oloani varsinaisesti masentuneeksi, mutta alakuloiseksi ja aloitekyvyttömäksi. Jaksan juuri ja juuri reagoida asioihin, ystävien tapaamiskutsuihin tai työtehtäviin, mutta mikään ei saa minua innostumaan. Saatan tarkastella tilannetta ikäänkuin ulkoapäin ja ajatella, että ennen olisin hihkunut innoissani tästäkin asiasta, mutta nyt vain sivuutan asian välipitämättömästi olankohautuksella.

Olen ajatellut tämän olotilan johtuvan viimesyksyisestä burnoutistani, mutta nyt olen alkanut epäilemään, että taustalla saattaisi olla jotain muuta. Suvussani on todella paljon kilpirauhasen vajaatoimintaa, siskollani ja äidilläni on se, samoin serkullani ja tädilläni. Minulta on testattu kilpirauhasen toiminta neljä vuotta sitten ja silloin arvot olivat jonkin verran yläkantissa. Aion nyt mennä uudestaan testeihin, sillä kilpirauhasen vajaatoiminta aiheuttaa väsymystä. Yleinen ongelma on kuitenkin ilmeisesti se, että lääkärit painavat usein villaisella arvot, jotka viipottavat juuri ja juuri sallituissa rajoissa. Lääkitystä ei silloin määrätä.

Tällaiset mieliala-asiat on niin hankalia. On vaikea sanoa, mikä on normaalia ja mikä ei. Missä määrin fiilikset voi laittaa elämänmuutosten piikkiin ja missä vaiheessa on syytä epäillä fysiologisia syitä. Jossain vaiheessa saattaa unohtaa millainen on normaali olotila.

Blogin muhevointia

Ja, ai niin: me pantiin Nuoren Kollin kanssa Helsingin keskuspuistossa. :D

Heltymistä

Näin Nuoren Kollin ja sisälleni heräsi kaipaus. Ei tätä miestä kohtaan vaan hellyyttä kohtaan. Olisipa mies, jolle osoittaa hellyyttä ja jonka kainalossa nukkua yönsä. Minun ja Nuoren Kollin suhteesta se osa-alue on leikattu pois. Kun ensi kerran kohtasimme, hän herätti minussa näitä tunteita mutta nyt tiedän, että ne on parempi tukahduttaa, eikä niitä samalla tavalla synnykään, kun toista ei näe enää potentiaalisena romanttisen rakkauden kohteena.

Nuori Kolli oli paljon pehmeämpi kuin aiemmin, tietyt asiat ovat loksahdelleet kohdalleen hänen elämässään. Olen onnellinen hänen puolestaan ja nyt luotan häneen enemmän. Hän kohteli minua hyvin ja puhui minulle nätisti. Hän oli aikuisempi. Uskon, että hän pysyy elämässäni ja haluankin, että hän pysyy. Voi olla, että fuckbuddyjen sijasta meistä tuleekin ihan vaan buddyja, sillä löysin hänestä ja suhteestamme jälleen uuden, kunnioittavamman puolen. Seksiä oli mutta se oli pienessä roolissa, ehkä yllättävänkin pienessä. Joskus olemme myös keskustelleet paljon, mutta nyt emme olleet oikein äänessäkään. Ehkä se oli enemmän sellaista tarkkailua - ai, tuollainen ihminen sinä olet juuri nyt, ja olet ylipäätään, emmehän niin hyvin tunne. Tietyllä tavalla hän herättää hellyyden tunteita minussa, sellaisia isosiskollisia, onpa kiva, että elämäsi alkaa olla kuosissa ja voit paremmin tunteita, mutta ei sellaisia, ole hyvä, tässä sydämeni tunteita.

Missä onkaan se mies, jolle haluan sydämeni luovuttaa...

Olen jälleen erittäin kiitollinen ystävistäni. On hienoa huomata olevansa tärkeä monelle ihmiselle ja kokevansa lukuisat ihmiset tärkeäksi itselleen. Minusta pidetään ja seuraani hakeudutaan, neuvojani ja tukeani arvostetaan. Unelmani on pitkät, läpi elämän kestävät ystävyyssuhteet, joissa näkee toisen käyvän läpi erilaisia vaiheita ja muuttuvan.

Millainen nainen on oikeanlainen Nuorelle Kollille ja millainen mies minulle? Miten muistamme toisemme ja olemmeko yhteyksissä vielä vuosikymmenien jälkeen? Miksi koen vahvaa ystävyyttä ja välittämistä Nuorta Kollia kohtaan? Kai siksi, että kaiken vittumaisuuden jälkeenkin pidän hänestä. Koska emme koskaan olleet rakastavaisia suhteessamme on aivan eri lailla tilaa ystävyydelle. Suhteemme ei ole kasvanut odotusten ja pettymysten varaan kuten rakkausuhteet usein vaan luonnollisesti, pakottomasti ja omaan tahtiinsa kuten parhaat ystävyyssuhteet.


Train: Mississippi. 

Häiriötila evoluutiossa

"Onnellisuus oli tyytyväisyyttä - sitä, että ihminen tyytyi asioiden vallitsevaan tilaan. Ihmisellä kuitenkin oli lajityypillinen tarve tavoitella, pyrkiä ja muokata, siis kehittyä koko ajan lisää. Onnellinen olento lakkasi kehittymästä, sillä onnellisuus oli tyytymistä ja kehitys perustui tyytymättömyyteen.
Onnellisuus oli siis tilapäinen häiriötila evoluutiossa."

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Tyytymättömyys, tyyntymättömyys... muutoksen tarve, innostumisen kaipuu. En kaipaa onnellisuutta vaan sitä, että jokin liikahtaisi, että innostuisin tai hullaantuisin. Janoan uutta virtaa elämääni. Inspiraatiota, muusaa.

Sanotaan, että rakastuminen kumpuaa muutoksen tarpeesta. Kaikki höpinä siitä, että on ensin löydettävä onni itsestä ennen kuin sen voi löytää toisesta, on hölynpölyä. Ei rakastumisessa ole edes kysymys onnen etsinnästä vaan halusta muuttua ja nähdä itsensä jonkun toisen silmin, uutena. Rakastuessaan ihminen ei tyydy asioiden vallitsevaan tilaan vaan hän tavoittelee jotain muuta. Muutoksen kautta ihminen toivoo kehittyvänsä ja olevansa vähemmän onneton. Mutta jos kehitys perustuu tyytymättömyyteen, miten rakastuva ihminen voi väittää olevansa onnellinen? Siksi kai meistä niin moni tippuu rymisten alas rakkauden pilvihattaroilta. Rakastuminen ei tuonutkaan onnea. Mutta muutoksen se tuo ja sitä kaipaan.

Tapaan huomenna Nuoren Kollin puolen vuoden tauon jälkeen. Sitten aion ottaa yhteyttä siihen kivaan mieheen, jonka kaverini toi saunailtaan luokseni pari viikkoa sitten.

Awolnation: Burn it down

Ärsytys!

Olen kotona maalla äidin luona. Säät ei oikein suosi, joten olen lähinnä tylsistynyt kotona ja yrittänyt irrottautua työjutuista. Ärsyttää kun en ole päässyt lomafiilikseen ja ärsyttää kun olen niin köyhä ja asiat on niin epämääräisiä. Ärsyttää kun ärsyttää.

Nyt ärsyttää myös se, että viime viikonloppuinen mies on jäänyt päähän. Yleensä unohdan miehen kuin miehen noin kahdessa päivässä, mutta tämä herra on jäänyt pyörimään mieleen. Kohta en edes muista minkä näköinen hän on, mutta ne muutamat keskustelut tekivät vaikutuksen ja aina kun käänsin katseeni häneen, huomasin hänen katselevan minua. Tälle miehelle huomasin myös höpöttäväni, mikä on todella harvinaista, sillä osaan rentoutua harvan miehen seurassa. Minusta tuntuu, että kaveri toi hänet "näytille", sillä porukassa on harrastettu nyt ahkerasti parittamista ja kyseinen miespuolinen kaveri on kertonut minulle analyysinsa siitä, millaisen miehen tarvitsen.

Ärsyttää! Minähän jo päätin lopettaa miehenetsinnän. Äh äh äh. Eikö sitä nainen osaa olla viikkoakaan ilman, että joku mies kiinnostaa!

Bileitä ja kivoja miehiä

Höppänä kaveriporukkani tuli eilen käymään ensimmäistä kertaa. Korkkasimme porukkana taloni kattoterassisaunan, jonne olen onnekkaasti saanut lauantain viimeisen vuoron. Melkein hävettää, miten harvoin tuota 8. kerroksen näkymää on tullut ihailtua ja saunassa käytyä, mutta nyt se pääsi todellisiin oikeuksiinsa - aivan huippu paikka bileiden järjestämiseen. Näkymä on Meilahdesta pohjoiseen, auringonlaskun suuntaan. Poppoo oli jo kutsumassa itseään uudelle saunakäynnille kahden viikon päähän.

Olen tehnyt nyt päätöksen, että en osta enää alkoholia, mutta juon jos tarjotaan. Kaveri naureskelikin jo tälle päätökselle, mutta minusta tämä on aivan loistava ratkaisu. Juon vähemmän, en käytä siihen lainkaan rahaa ja juominen on sitten spessumpaa. Kahden viikon aikana onkin ollut kolmet hyvät ilmaisen viinan pippalot: häät, Kaisaniemen kasvitieteellisen synttärit ja omat saunabileet. Kaikissa on ollut hauskaa: seura on ollut laadukasta ja nyt kun mietin, jokaisessa on ollut joku kiinnostava mies.

Onkin ollut erittäin virkistävää flirttailla (ihan viattomasti) ja tajuta se, että potentiaalisia miehiä riittää myös - ja ehkä nimenonaan -  täällä livemaailmassa. Nettideittiprofiilin poistaminen tuntuu entistä paremmalta: tuntuu melkein siltä, että olen herännyt kunnolla eloon vasta kun kanssakäyminen miesten kanssa on vain livekohtaamisten varassa. Nettitreffailussa olin jotenkin aivan liian vakavissani, etsin kunnollista, paperilla täydellistä miestä ja sellaista miestä, joka vastaa tarpeitani, mutta nyt huomioni kiinnittyy miehen olemukseen ja siihen, herättääkö mies "haluni" ja tällä halulla en tarkoita seksuaalista halua vaan miehen yleistä viehätysvoimaa. Olenkin näissä juhlissa viehättynyt miehiin heidän kiinnostavuutensa perusteella. Häissä juttelin pitkään erään tutkijan kanssa, jolla oli hauskan ironinen huumorintaju, mutta hän vaikutti hieman liian epävarmalta muuten. Synttäreillä tutustuin taas hieman paremmin erääseen elokuvantekijään, jonka kiltteys ja vastuullisuus vetoaa minuun. Yksi kavereistani toi eilisiin bileisiin mukaan kaverinsa, jota en ole ennen tavannut. Miehen sanavalinnat sai minut hihittämään useampaan kertaan ja olimme jotenkin tosi kivoja toisillemme kohteliaisuuksien muodossa. Lisäksi mies toi bileisiin itse leipomiaan keksejä. Suloista potenssiin kymmenen :)

Uusiin miehiin tutustuminen on antoisinta juuri kavereiden kautta. Pidät kavereistasi, joten todennäköisyys, että pidät heidän kavereistaan, on melko suuri. Samanhenkisyyden lisäksi kavereiden kavereihin on helpompi luottaa kuin epämääräisiin nettimiehiin ja baarista bongattuihin tyyppeihin. Aktiivinen seuraelämä - tämä onkin ehkäpä paras tapa edistää kiinnostaviin miehiin törmäämistä. Aiemmat suhteeni ovatkin alkaneet juuri näin.

Jotenkin kepeä olo. Elämä soljuu sen sijaan, että yritän pakottaa sen tiettyyn uomaan.

Kaikki mitä rakastin

Olen löytänyt takaisin kirjojen pariin. Viime aikoina olen lukenut kirjoja amerikkalaiselta norjalaissyntyiseltä kirjailijalta, Siri Hustvedtiltä. Hän kertoo kirjoissaan - esimerkiksi Kaikki mitä rakastin ja Amerikkalainen elegia - newyorkilaisista taiteilijoista ja tutkijoista ja heidän elämänvaiheistaan. Pitkään vierastin näinkin "realistista" kerrontaa, karkasin mieluummin eskapismiin - scifiin, fantasiaan, kauhuun, historiallisiin romaaneihin.

Näitä kirjoja lukiessa olen löytänyt tietyllä tavalla itseäni ja omia kadotettuja intohimojani ja herkkyyttä. Hustvedtin kirjojen ihmiset tarkastelevat maailmaan samantapaisesti kuin minä, mutta hienostuneemmin. He tietävät paljon ja ovat uppoutuneet johonkin elämän osa-alueeseen ja syventyvät siitä lisää oppimiseen kuten vaikkapa hysterian kulttuurihistorian tutkimiseen. Kirjailija on itse taidehistorian ja kirjallisuuden professori, mikä selittää henkilöhahmojen luonnetta. Huomaan itse kaipaavani tätä, johonkin tiettyyn asiaan ja ilmiöön uppoutumista. Kaipaan yliopisto-opintoja, kaikkia niitä hassuja taide-aineiden ja mediakulttuurin kursseja, joilla paneuduttiin johonkin omituiseen marginaaliseen aiheeseen kuten karnevalistiseen kirjallisuuteen tai kuvan ja sanan suhteeseen. Osittain taidan myös kaivata sitä ihmistä, joka olin tuolloin - helposti innostuva optimisti, joka janosi tietoa ja kokemuksia ja joka uskoi pystyvänsä mihin tahansa.

Hustvedtin kirjoissa puhutaan paljon menetyksestä ja surusta ja siitä, miten se vaikuttaa ihmiseen. Kaikki mitä rakastin -kirjassa päähenkilö menettää ensin 11-vuotiaan poikansa ja sitten vaimonsa, joka etääntyy avioliitosta. Amerikkalainen elegia -kirjassa sisarukset ovat menettäneet puoli vuotta aiemmin isänsä ja aiemmin puolisonsa, toinen leskeksi jäädessään ja toinen avioerossa. En ole ehkä pysähtynytkään miettimään, miten menetykset ovat vaikuttaneet omaan elämääni. Isän kuolema 7 vuotta sitten ja seitsemän vuoden suhteen päättyminen kolme vuotta sitten ovat varmasti jättäneet jälkensä, mutta en oikein tiedä minkälaiset.

Henkinen kotini

Kävelin eilen kolmen aikaan yöllä Töölönlahden rantaa, aurinko oli horisontin alla, nousemassa tai laskeutumassa. Nuori pari suuteli laiturilla ja minä kävelin kohti kotia.

Tuntia aikaisemmin olin alasti uimassa Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan suihkulähteessä (ihan luvallisesti!), sekasaunassa suomalaisten, japanilaisten, espanjalaisten ja virolaisten taiteilijoiden ja taiteen ystävien kanssa! Tässä ja nyt - elämäni parasta aikaa.

Nämä ihmiset, taiteen tekijät ja sen edistäjät, he ovat henkinen kotini. Kun ei tarvitse selitellä mitä teen ja miksi teen sitä, vaikka taloudellisesti siinä ei ole mitään järkeä. Ihmisiä, jotka saavat sydämeni sykkimään. Eräs mies, jota arvostan ja kunnioitan ja johon mielelläni tutustuisin jossain vaiheessa paremmin. Eräs nainen naapurimaasta, jonka seura saa minut kuplimaan. Suljen teidät sydämeeni ja lämmittelen.

Ärrinmurrin

Nyt on luvassa itsesäälipostaus. *Kitinää*

En saa nukuttua kunnolla! Mikään ei syö naista kuin jatkuvat kuuden tunnin yöunet, vieläpä huonolaatuiset sellaiset. Olen ollut aina huono nukkuja ja tulen huonostinukkuvien naisten suvusta. Mikähän tässä auttaisi? Pimennysverhot, säännöllinen liikunta, netissä luuhamisen vähentäminen?

Lisäksi, on se aika kuukaudesta ja kärsin tuskallisista vatsakrampeista. Juuri kolmekymppisillä naisilla näiden pitäisi helpottaa, mutta ei, minulla nämä ovat pahentuneet viimeisen vuoden aikana. Yhyyy. B-vitamiinilla ja magnesiumilla kai näitä voisi yrittää lieventää, mutta voihan surkeus, ei auta tässä hädässä. Edes kipulääkkeet ei tunnu auttavan.  Luonto rankaisee armotta, kuukausittain, etten ole vieläkään tiineenä. Täytyy kai lampsia lääkäriin e-pillereiden hakuun, niillä kivut saa takuuvarmasti kuriin.

Buhuu. Juuri nyt haluaisin olla mies. Mies, joka nukkuu kuin tukki.

Silmäkarkkii

Uuh, tuolla on huikea kesä. Tänään kierrettiin kaverin kanssa Hietalahden kirpputoripöytiä ja juteltiin ummet ja lammet. Tällä kaverilla on erityisen hauskat jutut ja viihdyttävän rappiollinen elämänasenne. Seura sopi kesäpäivään passelisti, mutta, mutta - miksei kukaan ole kertonut minulle, että kaupunki on pullolllaan silmänruokaa! Hartialinjoja, lihaksikkaita sääriä, takapuolia ja ruskettuneita poskipäitä. Vaatiiko se nettideittiprofiilin poistamisen, että huomaa miehet ympärillään?! Kuolaaminen - se on nyt päivän sana.

Miksi kuolaaminen voittaa deittailun ja etenkin (nettisellaisen) mennen tullen?

1.) Kuolatessa miehen päänsisällöllä ei ole mitää väliä
2.) Kuolauksen kohteeseen ei tarvitse yrittää tehdä vaikutusta
3.) Kuolauksen kohteet ovat AINA fyysisesti vetäviä
4.) Ei vaadi puhumista tai kuuntelemista
5.) Tunnissa ehtii deitata vain yhden miehen mutta kuolata noin sataa

Kontrollifriikkeydestä sattuman suojiin

Miten lomalle jääminen voi aiheuttaa näin paljon stressiä?! Syy on osittain omissa huonoissa organisointitaidoissa, mutta kyllä tämä osittain johtuu myös jonkinlaisesta kontrollifriikkeydestä. En osaa päästää irti ja luottaa siihen, että asiat kyllä hoituu vaikka en niitä vähän aikaan edistäisikään. Mutta perjantaista lähtien aion pitää työsähköpostin ja -puhelimen kiinni 18 päivää ilman vilkaisuakaan niihin. Tällainen itseohjautuva duuni on melko syvältä toisinaan, mutta kyllä kai tässä paremmaksi oppii vuosien kuluessa - oppii jäämään lomallekin paremmin!

Otin eilen nettideittiprofiilin pois ja tuntuipa hyvältä. Tuo nettideittailukin edustaa omalla tavallaan kontrollifriikkeyttä, kun sen kautta kuvittelee jatkuvasti edistävänsä kumppanin löytämistä. Reilun vuoden olen nettitreffailua harrastanut ja olen oppinut paljon itsestäni ja miehistä ja siitä millainen mies minulle sopii. Nyt on kuitenkin sellainen olo, että teoriaopinnot nettideittailun kriteerimaailmassa riittäköön tältä erää. Pitkän seurustelukauden jälkeen nettideittailu oli hyvä tapa tutustua erilaisiin miehiin, kun en heihin aiemmin ollut juuri perehtynyt. Nyt tuntuu siltä, että opiskelun aika on ohi ja tarvitsen tauon, muutamia välikuukausia - tai vuoden.

Nettideittailun aikana oppimani asiat varmasti ohjaavat minua ja auttavat tunnistamaan hyvän miehen mätien joukosta - ja mistä tietää, ehkä vielä innostun uudestaan kokeilemaan nettitreffailua. Mutta nyt annan mahdollisuuden sattumalle ja elämälle tuoda eteeni sen mitä sillä on tuotavanaan.

Helsinki, rakkaani

Aurinko laskee kuusimetsän taa, oikealla häämöttää naapuritalon katto, taustalla soi lempparisoittolistani. Päivän olen viettänyt hyvän kaukomailta palanneen ystävän kanssa, huomenna menen hengaamaan Tokoinrantaan toisen kaverin kanssa ja kuuntelemaan tutun bändiä Kallion kuppilaan. Keskiviikkona kolmannen kaverin kanssa kirpparikierrokselle ja torstaiksi tuli kutsu tutulta erikoisille synttäreille erikoisessa paikassa. Helsinki, kesä ja kaverit - tässä ja nyt. Mies, kyllähän minä sinut elämääni tahdon, mutta hyvä on näinkin. Nyt taidan hetkeksi lakata etsimästä ja nauttia tästä elämästä.

Kokemuksia ja kaipausta

Oli aikas muikea viikonloppu. Ensiksi houstasin equadorilaista vaihtokaveriani ja tämän miestä perjantai-illan ja eilen olin vieraana häissä, jotka oli hauskimmat naismuistiin.

Olin vissiin vähän väsynyt viikolla, kun jossain vaiheessa ihmiset ja jopa hyvät kaverit alkoivat ärsyttämään. Oli sellainen erakoitumisolo. Mutta olikin ihan huippua tavata vaihtokaveri, vaikka ei olla välissä yhteyttä juuri pidettykään, viimeksi nähtiin vuonna 2006 Japanissa. Helsinki oli perjantaina kauneimmillaan ja valo Suomenlinnassa aivan upea. Käytiin hakemassa Stockkalta Suomi-herkkuja mukaan ja istuskeltiin Suomenlinnan nurtsilla. Älyttömän mukavia ja sivistyneitä ihmisiä. Päätin, että haluan käydä heidän luonaan Equadorissa kolmen vuoden päästä - pitäähän ihmisellä tavoitteita olla!

Eilen sitten olin kaverin häissä, joissa ei ollut osoitettuja paikkoja, hääkarkkeja, sukulaislaumoja ja menussa oli muun muassa friteerattua horsmaa! Meidän pöytään sattuikin sitten erityisen mielenkiintoista porukkaa: mm. näyttelijä, eräs melkoisen tunnetun bändin keulahahmo, taidehistorian tutkija. Yhden miehenkin kanssa oli jotain virittelyä, mutta eipä se minnekään johtanut, lähinnä vain alkoi ärsyttämään.

Kaveriporukka on ollut reissussa Berliinissä ja minulla on - apua - ikävä heitä! Edellisen kerran olen nähnyt heitä reilu viikko sitten. Kamalaa, miten ihmisiin voi kiintyä. Olen aina pitänyt itseäni melko välinpitämättömänä ihmisten suhteen. Olen kyllä sosiaalinen, mutta harvoin kiinnyn niin, että jonkun seuraa oikeasti kaipaisin. Perheeni muutti usein kun olin pieni ja siinä oppi lopulta olemaan kiintymättä niin paljon, että kavereita kaipaisi. Mutta ilmeisesti kun tarpeeksi viettää aikaa yhdessä ja toisista aidosti tykkää, niin heidän läsnäoloaan alkaa kaipaamaan. Niin kai siinä kävisi miehenkin kanssa.

En ole ajatellut tämän viikon deittimiestä ollenkaan. En ollenkaan. Ehkä tämä on kierolla tavalla hyvä merkki, sillä tämä mies joutuu näköjään todellakin näkemään vaivaa, jos aikoo luikerrella sydämeeni. Hänen pitäisi totuttaa minut läsnäoloonsa - sitten sitä ehkä alkaisin kaipaamaan.