Jos sinulle annettaisiin mahdollisuus pyyhkiä kaikki ikävät tapahtumat menneisyydestäsi, tarttuisitko tähän mahdollisuuteen? Pieleen menneet ihmissuhteet, syyllisyys, suru - olisitko onnellisempi jos et olisi koskaan käynyt niitä läpi? Katsoin Ben Affleckin ohjaaman elokuvan Gone Baby Gone (2007), jossa tartutaan tähän aiheeseen. Tai minun tulkintani mukaan elokuvassa on kysymys nimenomaan tästä aiheesta. Varoituksen sanana: jos haluat katsoa elokuvan ja pitää sen juonenkäänteet yllätyksenä, ei kannata lukea pidemmälle. Tässä elokuvassa joukko ihmisiä vie lapsen äidiltään, koska heidän mielestään huumeita käyttävä tyhjäpäinen nainen ei voi tarjota suloiselle lapselleen tämän kaipaamaa turvaa eikä sellaista onnellista lapsuutta, jonka tämä näiden sivullisten mielestä ansaitsee. "Pelastajien" mielestä tytär ei voi välttää äitinsä kohtaloa, jos hän kasvaa näissä oloissa. Elokuvan päähenkilön on tehtävä valinta, joko suljettava suunsa tai paljastettava totuus ja palautettava lapsi äidilleen.
Pidin elokuvasta paljon, koska se toi esille harmaan sävyt. Se muistutti siitä, miten vaikeaa on määritellä se, mikä tekee ihmisestä onnellisen. Onko elämän lähtökohdilla määräävä rooli ja onko tasapainoinen ja onnellinen lapsuus ja nuoruus graalin malja, josta pulppuaa onnea loppuelämäksi. Pidän itseäni melko karaistuneena ihmisenä. Olen joutunut kohtaamaan liian nuorena liian vaikeita tilanteita ja olen oppinut ottamaan liiallisestikin vastuuta. Toisaalta nämä samat kokemukset ovat muokanneet minusta ihmisen, joka ei hätkähdä vähästä. Toimin esimiehenä nuorelle naiselle, josta huomaa, että hän on elänyt hyvin turvatun ja onnellisen lapsuuden ja nuoruuden. Sellaisina hetkinä, jolloin tilanne vaatii tiettyä jämäkkyyttä ja piittaamattomuutta, hänen on turvauduttava minuun. En tiedä, onko se nyt niin hieno asia olla ihminen, joka kykenee tällaiseen lähinnä siksi, että on joutunut perheessään ottamaan henkisen vanhemmuuden roolin.
Toisaalta en osaisi ajatella itselleni toisenlaista menneisyyttä. Kliseisesti, enhän minä olisi minä ilman sitä. Olisinko halunnut, että joku olisi vienyt minut pois siinä vaiheessa, kun asiat eivät enää muistuttaneet unelmaperheen elämää. Itseasiassa olisin kyllä halunnut, että äitini olisi havahtunut aiemmin siihen, että alkoholistin kanssa ei voi elää. Mutta jotain oppii siitäkin, katkeruudesta irtipäästämisestä.
Taidankin seuraavaksi katsoa Michel Gondryn elokuvan Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004), jossa Kate Winslet ja Jim Carrey tulkitsee paria, jotka erottuaan päättävät käydä toimenpiteessä, joka poistaa kaikki muistot toisesta -niin hyvät kuin huonotkin. En muista elokuvasta juuri mitään, lähinnä sen, että pidin siitä paljon. Haluaisinko, että nuoruuden rankkojen kokemusten sijasta voisinkin pyyhkiä niin suloiset kuin katkerat muistot vuosia kestäneestä ihmissuhteesta? En tiedä.
En tiedä, onko sillä mitään merkitystä, niin kauan kuin ajatukseni ja elämäni vievät minua johonkin uuteen suuntaan. Ei silloin ole väliä, mistä olen lähtenyt liikkeelle. Kannan mukanani onnen aineksia, olen niitä keräillyt pitkin matkaa. Mutta onhan se totisinta totta, että elämän lähtökohdat ja ikävät kokemukset muokkaavat meitä. Asuin vielä vuosi sitten alueella, jossa tämän pystyi todistamaan omin silmin. Syrjäytyneen vanhemman lapsi on todennäköisemmin syrjäytynyt, huumeäidin lapsella on suurempi riski samanlaiseen elämään. Eihän kenellekään ehdoin tahdoin halua onnetonta lapsuutta tai nuoruutta, mutta ei ketään voi sen perusteella tuomita tai väittää, että hän on tässä hetkessä onnettomampi sen vuoksi. Vastoinkäymiset tuovat ihmisiin myös syvyyttä ja viisautta.
Kotikaupungista nauttiminen näyttää vaihtuvan vällyjen alla sairastamiseen. Tänään lähden kyllä vielä kavereita tapaamaan. Lepään sitten viikonlopun. Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran mennyttä vuotta ja sitä, miten sen määrittelisin. Tämä on ollut kaveruuden vuosi ja huolettoman hengailun vuosi, Helsingistä nauttimisen vuosi. Muutin vuosi sitten Espoon perukoilta lähemmäksi keskustaa ja samalla löysin mukavan kaveriporukan. Olemme kolunneet yhdessä puistot, terassit, baarit, kahvilat ja brunssit, hylätyt huvilat. Porukassa hengailun hienous on siinä, että pääset viettämään aikaa myös sellaisten ihmisten kanssa, joiden kanssa et viettäisi aikaa kahdestaan. Opit heiltäkin paljon, uudenlaista näkökulmaa asioihin, kun et vietä aikaa vain niiden kanssa, joiden kanssa tunnet olosi kaikkein kotoisimmaksi. Eilen mietin, miten jännittävää on nähdä, millaista elämä on viiden tai kymmenen vuoden päästä, millainen olen itse, millaisia ovat ystäväni, mitä heidän elämässään on tapahtunut.
Tämä on ollut myös hetkessä elämisen vuosi. Olin alkuvuoden niin jumissa henkisesti, että en osannut suunnitella elämääni pitkälle eteenpäin. Minä vain olin ja keskityin kulloiseenkiin päivään. Olen angstannut sen suhteen, mikä ajankäytössäni mättää ja miksi työhön keskittyminen on ollut niin hankalaa. Olen pakottanut itseni säntillisemmäksi ja pakottanut tarttumaan asioihin välittömästi. Olen vääntänyt itseni "sitten joskus" -raiteelta, "nyt heti" -raiteelle ja näin kohottanut ammatillista itsetuntoani. Minusta on tuntunut hyvältä pystyä muuttumaan jossakin näin perustavanlaatuisessa asiassa. Gradun valmiiksi saaminen kahdessa kuukaudessa oli myös osoitus itselleni siitä, että keskittymiskyvyttömyyteni ei hallitse minua enää. Olen nujertanut vitkuttelijan itsessäni ja nyt huomaan, että voin nauttia vapaa-ajasta aivan eri tavalla kuin ennen. Olen siinäkin enemmän hetkessä kiinni.
Tämä on ollut myös musiikin vuosi. Minusta on tullu viime vuoden aikana aktiivinen musiikin kuuntelija. Ehkä tämäkin on liittynyt hetkessä elämiseen. Vuosi sitten minun ei tehnyt ollenkaan mieli lukea kirjoja tai katsoa elokuvia, olin siihen liian väsynyt. Sen sijaan aloin Spotifyn avulla tutustumaan erilaisiin artisteihin ja luomaan tuntitolkulla soittolistoja. Minusta tuntui siltä kuin huuhtelisin itseäni musiikin avulla kaikesta siitä henkisestä moskasta, jota olen vuosien varrella kerännyt. Tänä vuonna olen myös kuronnut umpeen niitä vuosia, jolloin musiikilla oli vain pieni rooli elämässäni. Nyt musiikista on muodostunut minulle elämänkumppani. Se lohduttaa ja piristää, joko mukailee tunnetilaani tai muuttaa sitä.
Kaiken kaikkiaan olen löytänyt elämääni tänä vuonna monta uutta asiaa, joilla tulee olemaan suuri merkitys koko loppuelämälleni. Ensimmäistä kertaa minulla kunnollinen kaveriporukka, ensimmäistä kertaa tunnen, että sisäisellä vitkuttelijalla ei ole enää yliotetta minusta ja musiikista minua ei saa luopumaan enää kukaan.
Vähän värisyttävää soulia. Terry Callier - You're Going' Miss Your Candyman:
Eteeristä indie-poppia. Wild Nothing - Paradise:
Poppia myös. Tästä biisistä tulee mieleen viime kesä. Carly Rae Jepsen - Call Me Maybe:
Ihan vain tylsyyttäni tänne kirjoittelen. Ei mitään merkityksellistä sanottavaa. Hyvä merkki itseasiassa. Aivojen nollaus onnistunut. "Mitä sitten tehtäisiin?" Kuinka usein tämän kysymyksen pääsee kysymään? Aivan liian harvoin. Pentuna sitä tuli kysyttyä usein. Ikääkin on karissut siskon luona oleillessa suunnilleen 20 vuotta. Olen taantunut kakaran tasolle ja siskon kanssa kinataan aivan kuin silloin ennen :) Parhautta.
Työparini sanoi minulle viime viikolla, että olen kuin lapsi. Olen viihtynyt töissä ja työkavereiden kanssa niin hyvin, että hihittelen aika lailla. Teemme mielenkiintoista projektia ja ensimmäiset kaksi viikkoa sujuivat todella hyvin. Oli siis tilaa hihittelylle. Minulle lapsenomaisuus merkitsee huolettomuutta, vapautta ja mahdollisuuksia. Se on minusta olotila, jota kannattaa tavoitella. Kun huolet ja velvollisuudet painavat liiaksi, tunnet olosi kahlituksi ja vangituksi, eikä edessäsi ole kuin umpikujia. Lapsen mieli on näistä vapaa ja siksi se, että työparini kutsuu minua "kuin lapseksi" saa hymyn huulilleni.
Lähden takaisin Helsinkiin torstaina ja edessä on kuusi päivää kotikaupungissani ilman minkäänlaisia velvollisuuksia uudenvuodenaaton suunnitelmia lukuunottamatta. Mitä luksusta! Lumivaippaan kiedottu Helsinki. Lähdenkö jäälle kävelemään? Seurasaaresta Hietalahteen. Huhuilenko kaupunkiin jo takaisin saapuneita ja kutsun saunaan luokseni?
Vapaus. Näin vapaaksi en ole tuntenut itseäni aikoihin.
Palautin gradun viime yönä - wuhuu! Olen tyytyväinen, että sain sen kokoon ennen lomia. Nyt olen siskon luona joulua viettämässä. Olo on väsynyt ja nyt sitten, kun sain ison työn pois alta, ne tunteet, joita en ole ehtinyt käsitellä nousevat pintaan.
Minulla on syyllinen olo tämän viikkoisesta työkuviosta. Ärsyttävää. En tiedä, millä tavalla olisin toiminut toisin, kun emme enää halunneet jatkaa yhteistyötä eräiden ihmisten kanssa. Koko sen ajan, kun olen työskennellyt heidän kanssaan, minulla on ollut syyllinen olo. Ei makseta tarpeeksi, ei makseta tarpeeksi ajoissa, ei anneta tarpeeksi varoitusaikaa. Nyt tämä syyllisyyden tunne kulminoituu sitten siihen, että he syyllistävät meitä siitä, ettemme halua jatkaa enää yhteistyötä, vaikka mitään virallista sitoumusta ei ole olemassa. Uhh, raivostuttavaa. Kuviota sotkee se, että yksi organisaatiomme jäsen on heidän kaverinsa ja heidät korvaava ihminen on myös sattumalta heidän hyvä ystävänsä. Olo on kuin parisuhteen jättävällä osapuolella, jolta jätetty penää, miksi et halua enää jatkaa suhdetta. Siksi koska haluamme muutosta. Siksi koska yhteiselo ei tunnu hyvältä. Ärsyttää se, että nyt kun voisin nauttia lomasta ja vapaudesta, nämä tunteet puskevat esille. Enkä halua alkaa nyt pyhinä selvittelemään asiaa enempää, eikä tässä ole oikein mitään selvitettävää. Mutta eiköhän tässä pian tule muuta ajateltavaa ja puuhailtavaa. Tänne purkaminenkin auttaa ehkä vähän.
Siskolla ja hänen kihlatullaan on hauska koti. Se on täynnä veikeitä esineitä:
Ihastelen edelleen sitä kolme viikkoa sitten tapaamaani miestä, häntä, jonka eksä on naimisissa minun eksäni kanssa. Tunne on omituisen vahva, ja olen yrittänyt pohtia, miksi tämä mies herättää tällaisia tunteita, vaikka en edes juurikaan tunne häntä. Plastic Dream kirjoittaa siitä, miten hän on tavannut miehen, jonka kokee tukevan häntä siinä, millainen hän todella on. Ihminen, jonka kanssa koet, että voit olla oma itsesi. Facebook on tarjonnut hyvän tavan tutustua tähän mieheen sopivan etäisyyden päästä. Mies on siis juuri eronnut, enkä halua siksi, että asiat etenisivät vielä mihinkään. Hämmästelen, miten samassa maailmassa hän on kanssani. Kiinnostuksen kohteet täsmäävät ja hän on samalla tapaa marginaalissa kuin minäkin. Koen, että tämän miehen kanssa minun ei tarvitsisi arastella omituisia ja vaihtoehtokulttuuriin kuuluvia kiinnostuksen kohteitani. Olen tajunnut olevani melko eksentrinen ihminen ja tuntevani oloni vapautuneeksi toisten hieman eksentristen ihmisten kanssa. Siitähän siinä loppujen lopuksi on kysymys, millaiseksi ihmiseksi koet itsesi toisen seurassa. Jos toinen herättää sinussa syyllisyyden tai alemmuuden tunteita, hän ei ole sinulle hyväksi. Mutta nyt nautin näistä ihastuksen tunteista ja siitä, että joku ihminen kiinnostaa minua näin paljon.
Joulun aika on siinä mielessä mielenkiintoista aikaa, että se toimii eräänlaisena kiintopisteenä elämän vaiheissa ja fiiliksissä. Kolmen vuoden takaisena jouluna surin loppunutta ihmissuhdetta ja minusta tuntuu, että olen siitä lähtien hakenut itseäni monella tapaa. Välillä on tuntunut siltä, että elämäni on jumahtanut paikalleen. Gradu ei edennyt, sopivaa miestä ei ole löytynyt, eikä täydellistä työpaikkaa. Tähän ajanjaksoon on mahtunut yksi burnout, lukuisiin eri miehiin tutustumista, onnen palikoiden ja oman ammatti-identiteetin etsintää. Tuntuu hyvältä, että sain gradun nyt vihdoin valmiiksi. Tutkinnon loppuunsaattaminen on konkreettinen osoitus, että olen saavuttanut jotain. Se on eräänlainen siirtymäriitti... aikuisuuteen? Olen nauttinut opiskelijana olosta, mutta samalla opiskelijuuden varjolla vältellyt tiettyjen asioiden pohtimista: millaista työtä haluan tehdä, haluanko perheen?
Jopa tuli sekalainen postaus. Tällaista tunteiden ja ajatusten purkua.
Olen kirjoittanut aiemminkin siitä, miten olen usein törmäyskurssilla miehisen egon kanssa. Minulla menee säännöllisin väliajoin hermo siihen, miten herkkähipiäisiä miehet saattavat olla ylpeytensä kanssa. Teen projekteja, joissa olen yleensä esimiesasemassa. Minulla on vahvat mielipiteet, enkä pelkää tuoda niitä julki. Aika usein ajattelen, että minun tapani tehdä asiat on paras, vaikka näin vanhemmiten olen oppinut kysymään mielipiteitä muiltakin. Minulla on myös usein selkeä visio siitä, miten asiat pitäisi hoitaa ja vaikka pyrin perusystävällisyyteen, niin en tingi periaatteistani vain jotta toiselle ei tulisi paha mieli.
Olen huomannut, että tällainen tapa hoitaa asioita koettelee tiettyjä miehiä. Muutaman otteeseen tällä viikolla olen kohdannut miehen, joka on ahdistunut suorasukaisesta ja päättäväisestä tavastani hoitaa asioita. He ovat ottaneet itseensä asioita, vaikka kritiikkini ei ole kohdistettu suoraan heihin vaan johonkin asiaan, jota he ovat hoitaneet. Naisten kanssa harvoin törmään samaan ilmiöön. Naisia ei tunnu haittaavan se, että joku päättää heidän puolestaan, että on parempi tapa tehdä asioita, mutta miehiselle ylpeydelle tämä tuntuu olevan kolaus. En tiedä, onko ongelmana se, että auktoriteetiksi asettautuu nainen vai jokin muu asia. Vetävätkö miehet samalla tavalla herneitä nenään toistensa kanssa työskennellessään?
Minä en ole kyllä yhtään vaimomateriaalia :D. Minusta ei ole miehisen ylpeyden hivelijäksi ja suojelijaksi. Seuraamassani Candlefordin postineiti - sarjassa oli osuva jakso, jossa erään keskeisen hahmon vaimo tilittää miehelleen, että hänen ylpeytensä on kuin perheen viides lapsi. Se vaatii samanlaista hoivaa.
Olen löytänyt sisäisen vikittelijäni. Miten helppoa se onkaan, vikittely, kun toinen ihminen aidosti kiinnostaa. En odottanut edes joululomalle ennen Facebook-höpöttelyäni vaan kirjoittelin jotain jonninjoutavaa ja vähän asiaakin ihastukseni kohteelle. Alustavat treffit sovittuna ensi vuodelle. Sitten toisen erosta olisi jo yli kuukausi :D Järkyttävää toimintaa suorastaan, heti toisen kimpussa, kun ehtii hetken olla sinkkuna.
Tämä mies kiinnostaa monestakin syystä. Hän vaikuttaa olevan sopiva yhdistelmä "kunnollisuutta" ja boheemiutta. Ymmärrystä taiteelle ja kulttuurille vaikka ei itse alalla olekaan. Hän kuuluu samaan urbaanikulttuurin lokeroon kuin minäkin. Tiedän hänet vuosien takaa, mutta ulkonäön perusteella pidin häntä jotenkin... hmm.. yksinkertaisena. :D Kahden metrin pituus ehkä tekee ihmisestä jotenkin kömpelön oloisen. Hänessä tuntuu myös yhdistyvän sopivalla tavalla tietynlainen jäykkyys ja avoimuus. Itse olen jotain tältä väliltä, osittain hyvinkin konservatiivinen, kristillisillä arvoilla varustettu ateisti, ja osittain räväkkä provosoija. Minusta myös tuntuu, että tällä miehellä ei ole ongelmaa voimakastahtoisten naisten kanssa, sillä minä olen sitäkin.
Pohdin tässä omaa sinkkuuttani ja sellainen karmiva heureka-ajatus välähti päähäni. Tajusin olevani tekopyhä ja tupla-standardin mukaan elävä ihminen. Minä viehätyn näteistä pojista, sekä kropaltaan että kasvoiltaan näteistä. Heille minä flirttaan, vaikka aika usein pian kyllästyn, kun päänsisältö ei vastaa ulkokuoren koreutta. Saatan kyllä flirtata vielä senkin jälkeen. Tämä kaksinaismoralistinen naisentekele aloittaa nyt kuntoilun ja laihdutuksen tosissaan. Kun kerran pidän itseäni niin erinomaisena, niin vastatkoon tämä kroppa tätä mielikuvaa. Itsehuijauksen aika on ohitse: ulkomuoto todellakin vaikuttaa siihen, miten potentiaalisena kumppanina miehet minut näkevät ja siihen, kuinka moni minusta kiinnostuu - ja erityisesti siihen, kiinnostuuko ne miehet minusta, joista itse kiinnostun. Ei siinä auta se, että olen itse mielestäni ihan hyvä juuri näin. Olen terve ja minulla on hyvä olo kropassani, niistä on siis turha etsiä motivaatiota laihdutukseen ja kuntoiluun. Olkoon motiivinani siis puhtaasti ja yksinkertaisesti: parempi flaksi.
Ei suuria tunteenpurkauksia eikä ahdistusta. Sen sijaan mukava ja leppoisa brunssi hyvässä seurassa. Eksäni vaikutti jollain tapaa liikuttuneelta kyllä, huomasin hänen silmäkulmiensa kostuvan - ja olihan hänen kanssaan mukava jutella. Uuden vaimon piti jossain vaiheessa tulla hakemaan miehensä pois, muutkin tuttavat kaipasivat huomiointia. Juttelin hänen vaimonsakin kanssa pitkään ja voisin helposti kuvitella ystävystyväni hänen kanssaan. Kohtasin heidät Talossa, jossa olikin sitten loppujen lopuksi tilaa kaikille.
Eksäni on jättänyt minulle hienon perinnön: ystäväpiirin, josta on tullut monella tapaa tärkeä osa elämääni. Ennen olin heidän seurassaan "vain tyttöystävä". Nyt he ovat minun ystäviäni, ehkä jopa enemmän kuin eksäni. Tämä ystäväpiiri on täyttänyt minun elämäni, minun taloni, enkä ole yksinäinen vaikka olen yksin. Eksäni puhui erotessamme yksinäisyydestään. Hän ei oikein osaa ylläpitää ystävyyssuhteita vaikka onkin helposti tutustuvaa sorttia ja pidetty ihminen.Yhteydenpito ei ole kuitenkaan hänen vahvuutensa. Siksi minusta tuntuukin, että hänen on oltava aina parisuhteessa. Silloin hän ei ole yksin, vaikka hän ei jaksaisikaan pitää huolta ystävyyssuhteistaan. Yksinäinen hän taitaa kuitenkin olla edelleenkin.
Heidi kirjoittaa hauskassa blogissaan Ei saa mennä ulos saunaiholla siitä, miten usein muuttaminen lapsena muokkaa ihmisen ystävyyssuhteita. Silloin saattaa oppia tavan, ettei kehenkään kannata tutustua kuin pintapuolisesti, koska ystävistä joutuu luopumaan joka tapauksessa. Huomaan tätä hieman itsessänikin. Usein muuttaneena olen oppinut tutustumisen taidon, mutta olen opetellut olemaan kiintymättä liiaksi. Siksi onkin ehkä turvallisempaa pysytellä ystävyyssuhteiden kuin rakkaussuhteiden maailmassa. Ystävyyssuhteissa kiinnytään kyllä, mutta ei välttämättä niin kovasti, että erossa oleminen tuntuisi kovinkaan pahalta. On pelottavaa kiintyä johonkuhun niin paljon, että eroaminen tuntuu siltä, kuin ruumiinjäsentäsi revittäisiin irti. Kun toinen ihminen ei ole vain kaluste, jonka voi halutessaan vaihtaa toiseen, vaan pysyvä rakenne, seinä tai tukipilari, jota ilman koko talo on vaarassa romahtaa.
Nyt alkaa vaikuttaa pelottavasti siltä, että Daaliah on aidosti kiinnostunut miehestä - ja vain yhdestä miehestä sarjaihastelun sijasta. Kyse on tästä kaksi viikkoa sitten tapaamastani eksäni nykyisen kumppanin ex-poikaystävästä. Tapaamisen jälkeen välillämme on ollut muun muassa niinkin jännittäviä ja dramaattisia käänteitä kuin Facebook-kaverustuminen ja muutamat tykkäykset sosiaalisessa mediassa :D Eipä tähän väliin olisi paljon muuta mahtunutkaan, kun viime viikon paukutin gradua kuin pieni apina ja tällä viikolla alkoi työprojekti, joka on vienyt kaikki mehut. Lisäksi, kun toinen on eronnut edellisestä suhteestaan kaksi viikkoa sitten, niin sitä ei välttämättä ihan kärppänä halua olla toisen kimpussa. Paitsi, että tänä iltana harrastin pienimuotoista stalkkerointia, joka ei kuitenkaan sujunut ihan kuin eräässä suomenruotsalaisessa makasiiniohjelmassa.
Ystävämme Facebook kertoi minulle, että ihastukseni kohde on menossa tapahtumaan, joka kiinnosti itseänikin. Hui hai, gradun viimeistely ja rankasta työviikosta toipuminen, Daaliah lähtee kyseiseen tapahtumaan tavoitteenaan päästä juttusille miekkosen kanssa. Saavuin paikalle hyvissä ajoin ja valtasin sopivan sohvannurkkauksen. Noin kahden minuutin päästä juttusille tulee mies, johon tutustuin eräissä pippaloissa aiemmin syksyllä. Eipä siinä mitään, ihan kiva oli jutustella. Seuraavaksi viereen istuu tuttava, joka esittelee minut toiselle miehelle, joka on samalla alalla kuin minä. Juttelen hänen kanssaan ja syksyisistä pippaloista tuntemani mies liittyy myös seuraan. Jep jep, miesseuraa riittäisi yksinään saapuneelle sinkkunaiselle, mutta minulla on agenda: eksän nyksän eksän yhyttäminen ja jututtaminen! Huomaan sivusilmällä, että hän on saapunut paikalle ja että hän seisoskelee muutaman metrin päässä. Mutta minähän olen jumissa keskustelemassa kahden muun miehen kanssa! Ihastuksellanikin vaikuttaa olevan kavereita mukana. Hetken päästä huomaan hänen menneen baaritiskille yksinään ja huomaan tilaisuuteni tulleen. No mutta, baaritiskillä viereen pelmahtaa eräs miespuolinen kaverini, joka halaa ja alkaa jututtamaan. Jossain vaiheessa kuitenkin ohitan ihastukseni ja vihdoin pääsemme juttusille! Ehdimme jutella hetken, kunnes joku miehen kavereista tulee kysymään häneltä jotain. Käännän pääni, huomaan miespuolisen kaverini vieressäni ja hän jatkaa juttelemista kanssani, kysyy jotain, mihin ei voi vastata vain yhdellä sanalla. Argh! Seuraava mahdollisuus juttelemiseen olisi ohjelman loppumisen jälkeen, mutta eikö sitten pelmahda juttusille vielä yksi miespuolinen tuttava.
Mitä opimme tästä? Älä mene stalkkeroimaan ihastuksesi kohdetta tapahtumaan joka on täynnä tuttaviasi! Oppitunti numero kaksi: Älä jää suustasi kiinni! Hän näki minut juttelemassa neljän eri miehen kanssa illan aikana ja keskustelu hänen kanssaan jäi lyhyeen, kun aloin jutella näistä yhden kanssa. Kiinnostukseni häntä kohtaan välittyi varmasti todella selkeästi...
Mutta minulla on suunnitelma: Facebook-höpöttäminen. Viikon päästä gradu on palautettu ja edessä 11 päivän loma. Täydellinen mahdollisuus virittää keskustelua höpöhöpöaiheista, joita on helppo keksiä kun mies näyttäisi olevan kiinnostunut suunnilleen kaikesta mistä minäkin. Graduni käsittelee strategista suunnittelua ja mihinkäs muuhun soveltaa oppimaansa kuin miehenmetsästykseen!
Ihmismieli on omituinen. Palautan tänään graduni ohjaajalle kommentoitavaksi ja kirjoitettavaa on vielä paljon, mutta juuri nyt haluan kirjoittaa tänne. Jännityksenhakua? Kapinallisuutta? Varmasti kumpaakin.
Olen viime aikoina miettinyt paljon toisen ihmisen hyväksymistä virheineen, epätäydellisenä. Mehän emme rakasta ihmisiä, koska he ovat täydellisiä, vaan koska he ovat meille merkityksellisiä. Ovatko vanhempasi täydellisiä, entäpä sisaruksesi, oletko itse täydellinen? Rakastuitko, koska toisessa ei ollut lainkaan virheitä, vaan koska virheistä huolimatta välitit?
Olen katsonut viime viikkoina Candlefordin postineiti -nimistä BBC:n historiallista tv-draamasarjaa. Ensimmäisen kauden katsomisen jälkeen olen pahasti koukkuuntunut ja tämä sarja puhuttelee minua, koska sen hahmot ovat monella tapaa epätäydellisiä, mutta silti rakastettuja ja rakastettavia. Siinä on vahva yhteisöllisyyden tuntu ja vaikka monet keskeiset hahmot kuvataan varsin ärsyttävinä ihmisinä, heillä on elämässään ihmisiä, jotka näkevät tämän ärsyttävyyden läpi ja hyväksyvät heidät sellaisinaan. Perheet ja suvuthan ovat tätä parhaimmillaan. Olet osa yhteisöä, eikä sinua hylätä, vaikka he tietävät myös huonot puolesi.
Omassa suvussani tunnen olevani tällaisessa yhteisössä, perheeni ja ystävieni kanssa myös ja olen tästä kiitollinen. En ehkä tajuakaan, miten onnekas olen. Tunnen, että minua rakastetaan epätäydellisyydestäni huolimatta ja myös minä rakastan heitä, vaikka tiedän heidän heikkoutensa ja ärsyttävät piirteensä. Miesten suhteen sen sijaan tunnen olevani erityisen tuomitsevainen. Koko viime vuoden deittailurupeaman ajan keskityin etsimään virheitä ja heikkouksia ja oh boy, niitähän löytyi kun etsimällä etsi. Kun keskityt toisen ihmisen virheisiin, voit pitää heidät sopivan välimatkan päässä, eikä heitä tarvitse hyväksyä, eikä heitä tarvitse ottaa osaksi elämääsi. Ehkä kyse on siitä, että vaadin niin paljon itseltäni, että minun on vaikea hyväksyä virheitä toisessa ihmisessä. Ne muistuttavat omista heikkouksistani, enkä halua, että minua muistutetaan niistä. Onko ensin hyväksyttävä oma epätäydellisyytensä, että voi rakastaa toista juuri sellaisena kun hän on? Tai ehkä en pohjimmiltaan ole kokenut itseäni hyväksytyksi suhteessa miehiin ja tuomitsen ennen kuin minut tuomitaan.
Huomaan vieläkin ajattelevani viikko sitten tapaamani miestä, mikä on melko harvinaista. Hämmentävintä tämän miehen kohdalla on se, että vaikka hän puhui aika pöljistäkin asioista, jotka paljastivat hänen omat miehiset epävarmuutensa, tämä ei häiritse minua. Normaalisti olisin sellaisia puheita kuultuani laittanut miehen mielessäni ei-kiinnosta-kategoriaan, mutta nyt olen jostain syystä valmis hyväksymään sen, että tällä miehellä on epävarmuutensa. Omituista. Ehkä olen käymässä läpi jonkinlaista vaihetta. Ehkä olen muuttumassa hyväksymmäksi ja vastaanottavaisemmaksi, vähemmän tuomitsevaksi. Ehkä tuo tv-sarjakin puhuttelee minua juuri tästä syystä juuri nyt.
Vitkuttelija. Sitä minä olen. Minun heikkouteni. "My only weakness", kuten sanoo Candlefordin ihastuttava postineiti Dorcas. Tätä ilmaisua voi sitten käyttää kaikkien niiden monien heikkouksiensa kohdalla. ;)
Viimeiset neljä päivää ovat olleet hämmentävää aikaa elämässäni. Uskotteko enneuniin? Uskotteko kohtaloon? Uskotteko, ettei sattuma ehkä olekaan yhtä viaton kuin sen väitetään olevan? Minä saatan liittyä uskovien joukkoon.
Nukuin viime yönä huonosti. Olin kylmissäni, kivuissani ja vieläpä nälissäni. Jossain vaiheessa kello neljän ja viiden välillä yöllä nappaan puhelimen käteeni ja avaan Facebookin. Olen saanut kutsun. Eksäni on kutsunut minut brunssille. Hän on uuden vaimonsa kanssa tulossa pariksi päiväksi Suomeen, ja he kutsuvat vanhoja ystäviään Hakaniemen Café Taloon vaihtamaan kuulumisia. Kutsulistalla on minun ja eksäni yhteisiä ystäviä, mutta suurimmaksi osaksi hänen uuden vaimonsa ystäviä, joita en tunne.
Kehoni lävitse kulkee väristys. Minun ei tarvinnut uneksia jatkoa lauantaiyönä näkemälleni unelle, minun ei edes tarvitse kirjoittaa sille vaihtoehtoista loppua - minä elän sitä! Se on hiipinyt unen ja alitajunnan maailmasta tähän todellisuuteen. Tapasin viime perjantaina miehen, jonka eksä on naimisissa eksäni kanssa, ihastuin ja muistot erosta palasivat mieleeni, lauantaina näin unta siitä, että eksäni muutti vaimonsa kanssa talooni ja vaimon sukulaiset valloittivat kotini lupaa kysymättä. Ahdistuin ja pakenin talosta.
Nyt, vain 48 tuntia unen näkemisen jälkeen, saan kutsun heiltä, eksältäni ja hänen vaimoltaan, Cafe Taloon, jossa viime viikolla käydessäni ajattelin, että onpa mukava paikka, voisin tehdä tästä kantikseni. He tulevat taloon, minun talooni, ystäviensä kanssa ja myös minut on kutsuttu. En ole kertaakaan puhunut eksäni uuden vaimon kanssa eroni jälkeen, vaikka tunnemme vuosien takaa. En ole koskaan nähnyt eksääni ja hänen vaimoaan yhdessä eroni jälkeen. En mennyt heidän häihinsä ja olen välttänyt jokaisen mahdollisuuden tavata heidät. Nyt minut on kutsuttu takaisin taloon, kohtaamaan heidät ja tukahdetut tunteeni.
Olen hämmennyksissä ja epäuskoinen. Miten näin vahvan symboliset tapahtumat voivat siirtyä unesta omaan elämääni? Kuka tätä ohjaa? Universumi? Kollektiivinen alitajunta? Morfeus?
Gradu turhauttaa, oma saamattomuus turhauttaa. En ole kovin hyvä käsittelemään ahdistavia tunteita. Minun tekee silloin mieli lähteä karkuun, paeta. Tämä blogi on ollut minulle monella tapaa pakenemispaikka ja sitä se on nytkin. Olen ihminen, joka pitää miellyttävistä asioista. No kukapa meistä ei pitäisi, mutta minä pidän erityisesti. Silloin kun minua ahdistaa, haluan nopeasti löytää tilalle mukavampia tunteita ja mukavampaa tekemistä.
En ole kirjoittanut tänne blogiin juurikaan erostani. Siitä on nyt tasan kolme vuotta, kun erosin seitsemän vuotta kestäneestä suhteesta. Olin hyvin rakastunut, ja hän oli ensimmäinen poikaystäväni. Minun oli todella vaikea päästää irti suhteesta. Erossa minä olin se, joka toivoi ja jaksoi uskoa, että palaisimme yhteen. Olin puoli vuotta totaalisen rikki, laihduin 7 kiloa, nukuin huonosti ja kävin mielessäni läpi uudestaan ja uudestaan - mikä meni pieleen? Ahdistavinta oli se, että vaikka kuinka järkeilin ja yritin analysoida tilannetta, en löytänyt ratkaisua. Olin voimaton. Eikä minulla ollut pakopaikkaa ajatuksiltani ja olin pohjattoman surullinen. Kolmen vuoden takainen joulu oli ehkä elämäni rankimpia. Löysin helpotuksen ahdistukseen vasta kun tapasin uuden miehen. Hän sai minut nauramaan. Hän veti minut surusta. Hän oli pakopaikkani. Olen hänelle tästä todella kiitollinen. Kyllähän hän tiesi tilanteeni ja hän tiesi, että hän olisi minulle laastari. En tiedä olisiko hänkään oikeasti ollut valmis vakavaan suhteeseen, koska oli itsekin niin pahasti haavoittunut rakkaudessa. Mutta tuntui hyvältä paeta surun suosta.
Pakenen. Aiemmin pakenin matkusteluun. Nykyään pakenen kaverien ja ystävien seuraan. He ovat henkireikäni. Ekstroverttinä nautin ihmisten seurasta ja saan heistä energiaa. Oikeastaan sosiaalinen menee aina kaiken muun edelle ja siksi minut on aina helppo saada mukaan. Gradu, liikunta, hui hai, jos luvassa on mukavaa tekemistä mukavassa seurassa. En näe tässä mitään huonoa, paitsi ehkä näinä hetkinä, kun oikeasti pitäisi keskittyä jonkin velvollisuuden loppuunsaattamiseen. Ahdistun kun minut sidotaan johonkin tilanteeseen, velvollisuuteen tai ikäviin ajatuksiin. Silloin tunnen, että vapauttani rajoitetaan ja minut laitetaan pieneen häkkiin.
Viikonloppuna pakenin gradua kahteen otteeseen kavereiden järjestämille juhlille. Minusta on mukava tutustua uusiin ihmisiin ja siihen on tänä syksynä tullut paljon tilaisuuksia. Perjantaina tapasin erään miehen ja tämä kohtaaminen on herättänyt minussa tämän viikonlopun aikana todella outoja tuntemuksia. Kuten edellisessä blogipostauksessa mainitsin, tämän miehen eksä on naimisissa eksäni kanssa. Hän oli juuri eronnut toisesta suhteesta, mikä antoi kohtaamiselle oman säväyksensä. Ilmassa oli pientä ihastumista ja pari ihmistä mainitsi illan jälkeen, että meillä näytti synkkaavan hyvin. Mitään sen kummempaa ei tapahtunut, halusin pitää tietyn etäisyyden, kun tiesin toisen juuri eronneen. Kuitenkin huomasin ihastuneeni. Tämä tunne on todella ristiriitainen, koska tämä ihminen herätti samalla muistot eksästäni ja erostamme.
Viime yönä näin unta eksästäni ja hänen uudesta vaimostaan, ja tämä uni kuvasti selkeästi niitä käsittelemättömiä ja tukahdutettuja tunteita, joita minulla vielä ilmeisesti on eroon liittyen. Asuin yksin suuressa talossa. Eksäni ja hänen vaimonsa muuttivat samaan taloon kanssani. Emme puhuneet lainkaan toisillemme ja jollain tapaa hyväksyin heidän läsnäolonsa. Mutta sitten taloon tuli asumaan tai käymään suuri joukko eksäni vaimon sukulaisia. He vain tulivat, enkä voinut asialle mitään. Tällöin suutuin ja otin vihdoin kontaktia eksäni vaimoon. Suutuin, koska he eivät olleet kysyneet minulta lupaa ja vaadin, että minun pitäisi saada oma huone käyttööni. Tämä oli absurdi pyyntö, sillä talohan oli minun. Sain huoneen, mutta sukulaiset jäivät ja jossain vaiheessa pakenin talosta.
Soitin unen näkemisen jälkeen kaverilleni, joka tietää enemmän unista ja niiden tulkinnoista ja juttelimme pitkään unestani ja sen merkityksestä. Unissahan talo merkitsee usein sinua itseäsi ja tässä unessa ihmiset valtasivat taloni eikä minulla ollut mitään keinoja estää sitä. Olin voimaton ja turhautunut. En voinut mitään sille, että suhteeni hajosi ja että eksäni löysi hyvin pian uuden rakkauden. Minä, joka haluan niin usein kontrolloida asioita, en kyennyt siihen. Pystyin kuitenkin vaatimaan pienen oman tilan itselleni ja pystyin pakenemaan tilannetta. Mutta jätin talon taakseni, oman taloni. Ehkäpä tämä talo on kuitenkin vain entinen minä, joka minun oli pakko jättää taakseni. Siellä ei ollut enää tilaa minulle. Mutta minä pakenin. Pakenin jälleen ahdistavaa tilannetta. Olisiko minun pitänyt vaatia heitä poistumaan, eksääni, hänen vaimoaan ja tämän perhettä. Kuvaako tämä uni niitä katkeruuden tunteita, joita ero minussa herätti ja poljetuksi tulemisen tunnetta, jonka lakaisin pois mielestäni. Olinko tarpeeksi vihainen koskaan eroprosessini aikana?
Ihmismieli on kiehtova. Se ei tarvitse kuin pienen ärsykkeen ja se palaa takaisin menneisyyteen ja kaukaisiin tunteisiin. Toivummeko koskaan täysin eroista vai kannammeko aina pientä sirpaletta sisällämme? Joskus se koteloituu osaksi kehoamme, mutta aina on vaara, että se lähtee liikkeelle, joskus kohti sydäntä.
Michael Nymanin musiikkia elokuvasta Piano, joka on ehkä hienoimpia tukahdettujen tunteiden kuvauksia elokuvahistoriassa.
1. joulukuuta - juhuu! Gradu ei ole valmis, ei lähelläkään. Uusi deadline on 10. joulukuuta.
Kaksi asiaa haluan kuitenkin jakaa kanssanne tässä välissä:
1. Miten outoa on flirttailla pippaloissa miehen kanssa, jonka eksä on naimisissa oman eksäsi kanssa. Voin sanoa, että todella outoa!
2. Tämä on seuraavan viikon ajan teemabiisini: Architecture in Helsinki - Escapee
"I'm escaping, you're escaping
I'm escaping, you're taking me for a
Ri-i-i-i-ide"
Tämä tyttö haluaa karkuun, kylmyyttä, pimeyttä, gradua. Tilannetta ei auta yhtään, että pari kaveria on lähdössä huomenna maapallon toiselle puolelle. Siellä on kesä!
