Apua, tästä ei nimenomaan pitänyt tulla Nettideittiblogi II:sta, mutta nyt sitten kuitenkin. Asiaa nettideittailusta. Olen siis eksynyt uudestaan tuonne nettideittailun maailmaan. Kai tässä ollaan oikeasti ihan puhtaasti miehen puutteessa.
Mä oon pähkäillyt muutaman päivän ajan noita viime vuoden treffeilujani ja sitä mikä niissä mätti. Miksi niillä on ollut niin tylsää ja miksi - vaikka tyypit ei ole oikeasti edes kiinnostaneet - minua ei pyydetty toisille treffeille. Siis vaikka en koe yhtään mitään menettäneeni vaikka uusia treffikutsuja ei tullut, niin no, eihän se ole kovin imartelevaa ja samalla mahdollisuus siihen, että johonkuhun tutustuisi paremmin katoaa. Ja perhana, haluan olla se joka valitsee, en se joka jää ihmettelemään! Kun siis kuitenkin lukee toisia deittailublogeja ja osaa pyydetään jatkuvasti toisille treffeille, vaikka mies ei niin kiinnostanutkaan.
No nyt, analysoinnin jälkeen, olen päätynyt siihen lopputulokseen, että kyse ei ole ulkonäöstäni tai dorkista jutuista tai mistään sellasesta - vaan asiallisuus-moodista. Mä voin olla tappavan asiallinen tuntemattomien ihmisten kanssa. Juttelen ihan mukavia, mut pidän selkeän etäisyyden. On ihan mukavaa mutta tunnen oloni asialliseksi ja koen keskustelut enemmän tai vähemmän tylsiksi. Ja nää vibat sit välittyy taatusti miehillekin.
Minussa on ilkikurinen/leikkimielinen/flirttaileva puoli - vahvakin sellainen. Mut se herää eloon vaan oikeanlaisten ihmisten parissa. Mutta sitten aloin miettiä - jos alkaisinkin tuoda tuota puolta eloon oma-aloitteisesti, niin että sitä sais kaivettua esiin niistä miehistäkin ja että ne treffit ei ois niin tappavan tylsiä. Nyt sitten olen harjoitellut tätä muutaman miehen kanssa kirjoitellessa ja se tuntuu jo toimivan kuin häkä. Hupaisaa suorastaan.
Mun suuri idoli tässä asiassa on mun ex-kämppis. 150-kiloinen nainen, jolla on parempi flaksi kuin kellään tuntemallani naisella. Siis ei vaan mitään seksivonkaajia vaan komeita miehiä, jotka haluaisi hänen kanssaan oikeaan suhteeseen. Ja tän naisen charmi on nimenomaan ilkikurisuudessa. Ja kaikkien niiden miesten charmi, joihin olen langennut, on ollut nimenomaan ilkikurisuudessa.
Parasta tässä on se, että en koe että mun pitää jotenkin feikata. Olla jotain mitä en ole. Sillä parhaimmillani olen juuri tuota, hauska ja ilkikurinen, mutta useimmiten en vain tuo tuota puolta esille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti