Ensimmäinen päivä viikkoihin, kun tulin kotiin ennen viittä. Koomailin pari tuntia sängyn pohjalla ja sitten siivosin kodin. Tein ruokaa ja aloin ottaa arjen syrjästä kiinni. Tulen viettämään juhannukseen saakka paljon enemmän aikaa kotona, mikä ei ole ollenkaan huono juttu. Välillä on ladattava akut ja vietettävä aikaa myös yksin. Viihdyn loppujen lopuksi melko hyvin itsekseni, vaikka sosiaalinen ihminen olenkin.
Indigo kysyi edellisen postaukseni kommenttiboksissa, miksi en tyydy vanhapiikailemaan vaan etsin edelleen miestä itselleni. Jäin pohtimaan tätä ja ymmärsin, että kyseessä ei ole oikeastaan lainkaan valinta vaan biologinen fakta. Meidät on rakennettu psykologisesti ja fysiologisesti niin, että emme pysty lopettamaan kumppanin etsintää. En minäkään. Tietenkin tätä asiaa voi yrittää purkaa myös osiin ja voin pohtia omalla kohdallani, miksi haluan miehen, vaikka elämä on hyvää ilmankin.
Kammoksun vapauden menettämistä ja en halua aloittaa suhdetta vain suhteessa olemisen vuoksi. Koska pidän elämästäni tällaisenaan, minulle on erityisen tärkeää, että suhde tuo elämääni suurimmaksi osaksi hyviä asioita. Se ei saa olla murheen aihe tai energiasyöppö. Suhteen toisen puoliskon pitää olla ihminen, joka saa minut tuntemaan oloni hyväksi. Hänen pitää olla ihminen, jonka seurassa rentoudun ja jonka kanssa keskustelemisesta nautin. Haluan miehen, koska tiedän, että hyvä suhde voi parantaa elämänlaatuani entisestään. Läheisyys, kosketus, henkinen tuki - nämä kaikki ovat tavoittelemisen arvoisia asioita. Pidän nautinnoista ja seksi on niistä yksi suurimpia, ja myös mahtava tapa rentoutua.
Jos minua epäilyttää, että jokin mies tulee todennäköisesti vain lisäämään stressiä ja huolta elämässäni, en haluan häntä Indigon sanoin "pilaamaan elämääni". Mutta jos tapaan miehen, jonka kohdalla luotan siihen, että tämä ihminen tulee tuomaan iloa elämääni myös pidemmällä tähtäimellä, olen valmis toivottamaan hänet tervetulleeksi elämääni.
Pari kuukautta tapaamani muusikko on tässä mielessä ristiriitainen hahmo. Hän on mies, johon ajatukseni palaavat, koska hänen seurassaan rentouduin ja koin itseni hyväksytyksi juuri sellaisena kuin olen. Keskusteluyhteys ja kosketus toimivat. Mutta samaan aikaan tiedän, että hänen elämänsä on kaaoksessa ja tulisin murehtimaan paljon hänen vuokseen ja hänen puolestaan. Kehoni ja mieleni kaipaavat häntä ja samalla järkeni estää minua haaveilemasta hänestä sen enempää. Valintani on ollut mieluummin olla yksin ja jatkaa miehiin tutustumista. Jossain vaiheessa palaset loksahtelevat kohdalleen.
sunnuntai 28. huhtikuuta 2013
lauantai 27. huhtikuuta 2013
Minä - tässä ja nyt
45 minuuttia kauhomista altaassa ja pelmeni-ateria Kalliossa - viikonloppu on alkanut! Edellisestä vapaapäivästä on kaksi viikkoa, mutta kun takana on mitä antoisimmat kaksi viikkoa, who cares. Projektin huipennus oli viikonloppuna ja kaikki työ sai arvoisensa päätöksen. Saavutuksia, asioiden oikealle tolalleen saattamista, yhteishenkeä, innostuksen tarttumista, oman työn merkityksellisyyden ymmärtämistä.
Ei ole mitään niin tylsää, kuin blogikirjoitus, jossa hehkutetaan, miten hyvällä tolalla asiat ovat, mutta tylsyyttä uhmaten - viimeiset puoli vuotta ovat olleet hienoa aikaa elämässäni. Gradun loppuunsaattaminen ja kahden ison projektin onnistunut toteuttaminen - ja mikä tärkeintä, en ole burn outissa! Olen oppinut rajani ja olen oppinut, että riittävän levon myötä olen tehokkaampi kuin koskaan ennen. Välissä minun oli levättävä kokonainen vuosi.
Tämä blogi ei ole ihmissuhdeblogi vaan ennen kaikkea se on ollut paikka, jossa olen pohtinut oman elämäni oikealle tolalle viemistä. Sen avulla olen opetellut ymmärtämään, mistä koostuu hyvä elämä. Olen oppinut, että minun onneni ei ole kiinni parisuhteesta vaan ihmissuhteista. Ystävät, kaverit, kaveriporukat, työkaverit - saan voimaa toisista ihmisistä ja he saavat voimaa minusta. Vapaa-ajan ja työajan erottaminen toisistaan on osoittautunut myös yhdeksi tärkeimmäksi muutokseksi elämässäni. Tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta omalla kohdallani suurin ahdistuksen aihe on ollut se, etten ole osannut tehdä selkeä eroa näiden kahden välille. Pitkään jatkunut opiskelu ja kotitoimistossa työskentely taisivat aiheuttaa tämän. Nykyään osaan arvostaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin toimistoa.
Kohta minulle on edessä kuuden viikon loma ja tämä on ensimmäinen loma seitsemään vuoteen kun niskassa ei paina tekemättömät koulutyöt tai ylipäätään mikään tekemätön projekti. En ole myöskään syöksymässä suin päin ulkomaille kuten aikaisemmin vaan kerrankin vain lomailen ja chillaan. En ole uupunut, en pakene mitään. Elämäni on tasapainossa.
Juuh, tiedän, tylsää tällainen raportointi. Miesasioissa junnaan kuitenkin iloisesti paikallani. Ei mitään edistymistä suuntaan tai toiseen! Mutta en jaksa stressata, antaa kropan ja hormonien tehdä valinnat ja työt puolestani. Ne eivät ylianalysoi tai stressaa, vaan toimivat tilanteen mukaan. Järkeni pistää sitten tarvittaessa jarrut pohjaan, mutta kaasupolkimen käytön jätän keholleni. Silloin energiaa jää elämästä nauttimiseen - ja siihen minä aion keskittyä tästä eteenpäin, 100 %:sti.
Ei ole mitään niin tylsää, kuin blogikirjoitus, jossa hehkutetaan, miten hyvällä tolalla asiat ovat, mutta tylsyyttä uhmaten - viimeiset puoli vuotta ovat olleet hienoa aikaa elämässäni. Gradun loppuunsaattaminen ja kahden ison projektin onnistunut toteuttaminen - ja mikä tärkeintä, en ole burn outissa! Olen oppinut rajani ja olen oppinut, että riittävän levon myötä olen tehokkaampi kuin koskaan ennen. Välissä minun oli levättävä kokonainen vuosi.
Tämä blogi ei ole ihmissuhdeblogi vaan ennen kaikkea se on ollut paikka, jossa olen pohtinut oman elämäni oikealle tolalle viemistä. Sen avulla olen opetellut ymmärtämään, mistä koostuu hyvä elämä. Olen oppinut, että minun onneni ei ole kiinni parisuhteesta vaan ihmissuhteista. Ystävät, kaverit, kaveriporukat, työkaverit - saan voimaa toisista ihmisistä ja he saavat voimaa minusta. Vapaa-ajan ja työajan erottaminen toisistaan on osoittautunut myös yhdeksi tärkeimmäksi muutokseksi elämässäni. Tämä saattaa kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta omalla kohdallani suurin ahdistuksen aihe on ollut se, etten ole osannut tehdä selkeä eroa näiden kahden välille. Pitkään jatkunut opiskelu ja kotitoimistossa työskentely taisivat aiheuttaa tämän. Nykyään osaan arvostaa niinkin yksinkertaista asiaa kuin toimistoa.
Kohta minulle on edessä kuuden viikon loma ja tämä on ensimmäinen loma seitsemään vuoteen kun niskassa ei paina tekemättömät koulutyöt tai ylipäätään mikään tekemätön projekti. En ole myöskään syöksymässä suin päin ulkomaille kuten aikaisemmin vaan kerrankin vain lomailen ja chillaan. En ole uupunut, en pakene mitään. Elämäni on tasapainossa.
Juuh, tiedän, tylsää tällainen raportointi. Miesasioissa junnaan kuitenkin iloisesti paikallani. Ei mitään edistymistä suuntaan tai toiseen! Mutta en jaksa stressata, antaa kropan ja hormonien tehdä valinnat ja työt puolestani. Ne eivät ylianalysoi tai stressaa, vaan toimivat tilanteen mukaan. Järkeni pistää sitten tarvittaessa jarrut pohjaan, mutta kaasupolkimen käytön jätän keholleni. Silloin energiaa jää elämästä nauttimiseen - ja siihen minä aion keskittyä tästä eteenpäin, 100 %:sti.
sunnuntai 14. huhtikuuta 2013
Levottomuus
Seuraava kohtaus kuvaa, miten ihana ihminen olen:
Yhdistyksemme puheenjohtaja kertoo eronneensa avovaimostaan. Asia ei tule kellekään sinänsä yllätyksenä, mutta pahoittelemme toki asiaa. Myöhemmin kokouksen aikana puheenjohtaja selittää, miten hänellä on nyt enemmän aikaa tehdä asioita, johon minä kommentoin, että niin, nyt sinulla on aikaa yhdistykselle, kun olet eronnut, ja saan hirvittävän naurukohtauksen. Nauran katketakseni ainakin kaksi minuuttia.
Olen hirveä ihminen. Naurukohtauksen jälkeen huikkaan oman suhteensa mahdottomuutta jo pitemmän aikaa selittäneelle varapuheenjohtajalle, että eroa sinäkin, niin sinullakin olisi enemmän aikaa yhdistykselle.
Tänään sitten olimme varapuheenjohtajan kanssa yhtäaikaa toimistolla ja joimme yhdessä olutta sen jälkeen, kun olimme päivän ajan tehneet omia projektejamme. Kyseessä on sama mies, jolla olen kertonut olevan rauhoittava vaikutus minuun ja jota olen vuosien jälkeen alkanut aidosti kunnioittamaan. Mies, joka aina välillä herättää minussa myös vahvoja ihastuksen tunteita. Mies kertoi eronneessa - koska hallitus niin käski. Hehee. Puhuimme melko pitkään ihmissuhteista, eroista ja siitä, millaista on hyvä arki toisen ihmisen kanssa.
Tajuan, että olen pitänyt tätä ihmistä käsivarren mitan päässä. En ole aiemmin kertonut mitään henkilökohtaista itsestäni ja olen sulkenut silmäni siltä, mitä tämä ihminen on kokonaisuutena. Hän ei ole täydellinen ihminen ja hänessä on myös ärsyttäviä piirteitä, mutta hänessä on myös todella paljon hyvää. Nyt mietin, olenko oikeasti ihastumassa tähän ihmiseen, tai jopa rakastumassa. Mies vitsaili siitä, miten minut valtaa levottomuus, jos hän ei ole paikalla toimistossa. En ole sitä sanonut hänelle, mutta näin todellakin tunnen, kun hän on poissa.
Mies on samanikäinen kuin minä ja hänellä on kolme lasta. Yksi kunnioituksen aihe on se tapa, jolla hän suhtautuu lapsiinsa. Hän on viikonloppuisä, mutta jämpti ja läsnäoleva ja hän tuntuu kaikessa ajattelevan lastensa parasta. Tällainen isä hän on ollut ymmärrykseni mukaan aina, vaikka on saattanut muuten elämässään häröilläkin. On mielenkiintoista, miten vanhemmiten suurimman vaikutuksen tekee se, miten ihminen suhtautuu asioihin, kuin se, millaiset hänen elämänsä puitteet ovat sinänsä. Itsekunnioituksen säilyttäminen ja itselle tärkeiden asioiden tunnistaminen ja vaaliminen on arvokasta.
On outoa, kun ihastuksen tunteita herää ihmiseen, jonka on tuntenut jo pitkään ja jonka huonot puolet tietää. Useinhan ihastuessa käy toisin päin, kun hullaannutaan päätä pahkaa ihmiseen, jonka huonoja puolia et kykene edes näkemään, koska et näe muuta kuin ihannekuvan toisesta.
Juuri nyt tunnen olevani avoin tälle ihmiselle, mutta en ole varma, ettenkö jossain vaiheessa ottaisi käsivarren mittaa uudestaan käyttöön. Tuomitsevuus on syvässä minussa ja tiedän, että tämän ihmisen ärsyttävät piirteet eivät katoa minnekään. En osaa sanoa, olisinko oikeasti valmis hyväksymään kaikki puolet hänessä.
Yhdistyksemme puheenjohtaja kertoo eronneensa avovaimostaan. Asia ei tule kellekään sinänsä yllätyksenä, mutta pahoittelemme toki asiaa. Myöhemmin kokouksen aikana puheenjohtaja selittää, miten hänellä on nyt enemmän aikaa tehdä asioita, johon minä kommentoin, että niin, nyt sinulla on aikaa yhdistykselle, kun olet eronnut, ja saan hirvittävän naurukohtauksen. Nauran katketakseni ainakin kaksi minuuttia.
Olen hirveä ihminen. Naurukohtauksen jälkeen huikkaan oman suhteensa mahdottomuutta jo pitemmän aikaa selittäneelle varapuheenjohtajalle, että eroa sinäkin, niin sinullakin olisi enemmän aikaa yhdistykselle.
Tänään sitten olimme varapuheenjohtajan kanssa yhtäaikaa toimistolla ja joimme yhdessä olutta sen jälkeen, kun olimme päivän ajan tehneet omia projektejamme. Kyseessä on sama mies, jolla olen kertonut olevan rauhoittava vaikutus minuun ja jota olen vuosien jälkeen alkanut aidosti kunnioittamaan. Mies, joka aina välillä herättää minussa myös vahvoja ihastuksen tunteita. Mies kertoi eronneessa - koska hallitus niin käski. Hehee. Puhuimme melko pitkään ihmissuhteista, eroista ja siitä, millaista on hyvä arki toisen ihmisen kanssa.
Tajuan, että olen pitänyt tätä ihmistä käsivarren mitan päässä. En ole aiemmin kertonut mitään henkilökohtaista itsestäni ja olen sulkenut silmäni siltä, mitä tämä ihminen on kokonaisuutena. Hän ei ole täydellinen ihminen ja hänessä on myös ärsyttäviä piirteitä, mutta hänessä on myös todella paljon hyvää. Nyt mietin, olenko oikeasti ihastumassa tähän ihmiseen, tai jopa rakastumassa. Mies vitsaili siitä, miten minut valtaa levottomuus, jos hän ei ole paikalla toimistossa. En ole sitä sanonut hänelle, mutta näin todellakin tunnen, kun hän on poissa.
Mies on samanikäinen kuin minä ja hänellä on kolme lasta. Yksi kunnioituksen aihe on se tapa, jolla hän suhtautuu lapsiinsa. Hän on viikonloppuisä, mutta jämpti ja läsnäoleva ja hän tuntuu kaikessa ajattelevan lastensa parasta. Tällainen isä hän on ollut ymmärrykseni mukaan aina, vaikka on saattanut muuten elämässään häröilläkin. On mielenkiintoista, miten vanhemmiten suurimman vaikutuksen tekee se, miten ihminen suhtautuu asioihin, kuin se, millaiset hänen elämänsä puitteet ovat sinänsä. Itsekunnioituksen säilyttäminen ja itselle tärkeiden asioiden tunnistaminen ja vaaliminen on arvokasta.
On outoa, kun ihastuksen tunteita herää ihmiseen, jonka on tuntenut jo pitkään ja jonka huonot puolet tietää. Useinhan ihastuessa käy toisin päin, kun hullaannutaan päätä pahkaa ihmiseen, jonka huonoja puolia et kykene edes näkemään, koska et näe muuta kuin ihannekuvan toisesta.
Juuri nyt tunnen olevani avoin tälle ihmiselle, mutta en ole varma, ettenkö jossain vaiheessa ottaisi käsivarren mittaa uudestaan käyttöön. Tuomitsevuus on syvässä minussa ja tiedän, että tämän ihmisen ärsyttävät piirteet eivät katoa minnekään. En osaa sanoa, olisinko oikeasti valmis hyväksymään kaikki puolet hänessä.
sunnuntai 7. huhtikuuta 2013
Sunnuntai-illan ajanvietettä
Haa, koska en jaksa kirjoittaa oikein mistään aiheesta, Sika mieheksi -blogin haasteentapainen tulee sopivaan kohtaan. Tuntuu oudolta tuputtaa, joten jätän minäkin haastamiset väliin. Olisi kuitenkin hauskaa, jos joku lukija innostuisi vastaamaan! Jos joku toinenkin innostuu, hän voisi tarttua edellisen kommentoijan kysymyksiin.
Haasteen säännöt, joita tässä jo rikkinäisen puhelimen tapaan rikotaan:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.
11 asiaa minusta
1. Pidän kotona villasukkia kesät talvet ja nukkuessakin. Ne luovat turvallisuuden tunteen.
2. Nuorempana piirsin koko ajan ja halusin taitelijaksi.
3. Olemme hyvin läheisiä siskoni kanssa, vaikka olemme luonteiltamme erilaisia. Soitamme toisillemme päivittäin, vaikka emme ole asuneet samalla paikkakunnalla 18 vuoteen, yhtä Tampereella asuttua vuotta lukuunottamatta.
4. Perheemme muutti usein, noin viiden vuoden välein, ja siksi vakiovastaukseni kysymykseen, mistä olet kotoisin, on "en mistään".
5. Mummona aion lähteä reissaamaan maailman ympäri useampaan otteeseen.
6. Pidän ihmisistä, jotka nauravat minulle hyväntahtoisesti, eivätkä ota minua niin tosissaan.
7. Aiemmin luulin, että musiikki ei ole minulle tärkeää, mutta nykyään se on elinehto ja yksi tärkeimpiä rentoutumiskeinoja.
8. Tavoitteenani on ystävä joka satamassa. Nautin ajatuksesta, että maasta kuin maasta ja kaikista maanosista löytyisi ihminen, jonka luokse voisin mennä vierailemaan.
9. Elementeistä vesi on minulle läheisin ja luontevin. Uidessa olen vahvoilla, kiipeillessä en niinkään. Järvi, ei meri.
10. Haluaisin oman palvelijan, koskan inhoan tiskaamista ja siivoamista. Oikeastaan haluaisin hovimestarin.
11. En juo lainkaan kahvia, mutta teetä sitäkin enemmän. Teenjuonti ei juurikaan piristä, mutta lämmin kuppi teetä on jotenkin kovin lohdullista.
Vastaukset Sika Mieheksi -blogin kysymyksiin:
1. Sinulla on elinaikaa 45 sekuntia. Miten kulutat sen?
Ajattelisin minulle rakkaita ihmisiä.
2. Jos sinun pitäisi tapella jonkun kanssa ja hävitä, kenen kanssa tappelisit? Ja miksi?
Onko tämä pojille suunnattu kysymys, ei jymmärrä.
3. Mitä et koskaan paljastaisi blogissasi?
En koskaan paljastaisi omaa töihin liittyvää erikoisalaani, koska sen jälkeen minut olisi helppo löytää ja tunnistaa.
4. Miksi luet Sika Mieheksi -blogia? Miten löysit sinne?
Luen Sika Mieheksi -blogia vähän sellaisesta isosiskomaisesta näkökulmasta. Välittäen, mutta vahvalla tunteella siitä, että Possun kyynisimpiä huomioita ihmiselämästä täytyy kyseenalaistaa. Pidän ongelmanratkaisusta, ja Possun blogin lukeminen ja sen kommentoiminen tyydyttää tätä tarvetta. En enää muista, miten löysin blogiin.
5. Jos voisit valita vain punaisen tai valkoisen välillä, miksi valitsisit silti beigen?
Beige sointuu hyvin yhteen ihonsävyni kanssa. Lisäksi en halua, että vaihtoehdot luetellaan minulle. Mieluummin etsin itselleni parhaiten sopivan vaihtoehdon.
6. Mikä on vakiotekosyysi tai -selityksesi?
En ehtinyt. Vaikka oikeasti tämä tarkoittaa, en jaksanut tai minusta kyseinen asia ei ollut tärkeää.
7. Jos asuisit muinaisessa Roomassa, mitä tekisit työksesi?
Olisin varmastikin kievarin emäntä.
8. Silmät vai pakarat?
Sika on selkeästi osoittanut tämän kysymyksen naispuolisille lukijoilleen. Ehdottomasti silmät. En saa pakaroista sen kummempia kicksejä, mutta hartialinjoista kovastikin.
9. Rumin asia, jonka olet koskaan kuullut ihmisen suusta?
Unohdan nopeasti negatiiviset asiat, joten mieleen ei tule ruminta jonkun sanomaa.
10. Pelottavin asia, jonka olet koskaan kokenut?
Tämän kysymyksen kanssa on hieman sama tilanne kuin edellisen. Henkeäni ei ole koskaan uhattu, enkä ole koskaan joutunut pahaan onnettomuuteen. Blairwitch Project - elokuvaa katsoessani muistan olleeni todella peloissani.
11. Jos voisit rakastua, rakastuisitko?
Joskus tulee miettineeksi, voiko tämänikäisenä ja nämä kokemukset läpikäyneenä enää todella rakastua. Nuoruudessa rakastuminen oli niin ehdotonta ja kaikkivoipaa. Nykyään tuntuu, että pystyn järkisyillä nitistämään tunteeni ketä tahansa kohtaan. Mutta jos voisin, rakastuisin.
11 kysymystä haastetuille:
1. Kolme asiaa, joista et voisi luopua?
2. Mikä on seuraava maa, johon haluaisit matkustaa?
3. Miten elämäsi on muuttunut viiden vuoden päästä?
4. Kuinka hyvin siedät epävarmuutta?
5. Varhaisin muistosi?
6. Voisitko kadota ilman, että kertoisit kenellekään lähdöstäsi? Miksi? Miksi et?
7. Jos sinun pitäisi luopua yhdestä aistista, mistä luopuisit? Miksi?
8. Mistä aistista et voisi luopua? Miksi?
9. Korkokengät vai ei?
10. Rakkain ihminen elämässäsi?
11. Tuleeko ensi kesästä paras ikinä? ;)
Haasteen säännöt, joita tässä jo rikkinäisen puhelimen tapaan rikotaan:
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun tulee keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaajaa, joilla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.
11 asiaa minusta
1. Pidän kotona villasukkia kesät talvet ja nukkuessakin. Ne luovat turvallisuuden tunteen.
2. Nuorempana piirsin koko ajan ja halusin taitelijaksi.
3. Olemme hyvin läheisiä siskoni kanssa, vaikka olemme luonteiltamme erilaisia. Soitamme toisillemme päivittäin, vaikka emme ole asuneet samalla paikkakunnalla 18 vuoteen, yhtä Tampereella asuttua vuotta lukuunottamatta.
4. Perheemme muutti usein, noin viiden vuoden välein, ja siksi vakiovastaukseni kysymykseen, mistä olet kotoisin, on "en mistään".
5. Mummona aion lähteä reissaamaan maailman ympäri useampaan otteeseen.
6. Pidän ihmisistä, jotka nauravat minulle hyväntahtoisesti, eivätkä ota minua niin tosissaan.
7. Aiemmin luulin, että musiikki ei ole minulle tärkeää, mutta nykyään se on elinehto ja yksi tärkeimpiä rentoutumiskeinoja.
8. Tavoitteenani on ystävä joka satamassa. Nautin ajatuksesta, että maasta kuin maasta ja kaikista maanosista löytyisi ihminen, jonka luokse voisin mennä vierailemaan.
9. Elementeistä vesi on minulle läheisin ja luontevin. Uidessa olen vahvoilla, kiipeillessä en niinkään. Järvi, ei meri.
10. Haluaisin oman palvelijan, koskan inhoan tiskaamista ja siivoamista. Oikeastaan haluaisin hovimestarin.
11. En juo lainkaan kahvia, mutta teetä sitäkin enemmän. Teenjuonti ei juurikaan piristä, mutta lämmin kuppi teetä on jotenkin kovin lohdullista.
Vastaukset Sika Mieheksi -blogin kysymyksiin:
1. Sinulla on elinaikaa 45 sekuntia. Miten kulutat sen?
Ajattelisin minulle rakkaita ihmisiä.
2. Jos sinun pitäisi tapella jonkun kanssa ja hävitä, kenen kanssa tappelisit? Ja miksi?
Onko tämä pojille suunnattu kysymys, ei jymmärrä.
3. Mitä et koskaan paljastaisi blogissasi?
En koskaan paljastaisi omaa töihin liittyvää erikoisalaani, koska sen jälkeen minut olisi helppo löytää ja tunnistaa.
4. Miksi luet Sika Mieheksi -blogia? Miten löysit sinne?
Luen Sika Mieheksi -blogia vähän sellaisesta isosiskomaisesta näkökulmasta. Välittäen, mutta vahvalla tunteella siitä, että Possun kyynisimpiä huomioita ihmiselämästä täytyy kyseenalaistaa. Pidän ongelmanratkaisusta, ja Possun blogin lukeminen ja sen kommentoiminen tyydyttää tätä tarvetta. En enää muista, miten löysin blogiin.
5. Jos voisit valita vain punaisen tai valkoisen välillä, miksi valitsisit silti beigen?
Beige sointuu hyvin yhteen ihonsävyni kanssa. Lisäksi en halua, että vaihtoehdot luetellaan minulle. Mieluummin etsin itselleni parhaiten sopivan vaihtoehdon.
6. Mikä on vakiotekosyysi tai -selityksesi?
En ehtinyt. Vaikka oikeasti tämä tarkoittaa, en jaksanut tai minusta kyseinen asia ei ollut tärkeää.
7. Jos asuisit muinaisessa Roomassa, mitä tekisit työksesi?
Olisin varmastikin kievarin emäntä.
8. Silmät vai pakarat?
Sika on selkeästi osoittanut tämän kysymyksen naispuolisille lukijoilleen. Ehdottomasti silmät. En saa pakaroista sen kummempia kicksejä, mutta hartialinjoista kovastikin.
9. Rumin asia, jonka olet koskaan kuullut ihmisen suusta?
Unohdan nopeasti negatiiviset asiat, joten mieleen ei tule ruminta jonkun sanomaa.
10. Pelottavin asia, jonka olet koskaan kokenut?
Tämän kysymyksen kanssa on hieman sama tilanne kuin edellisen. Henkeäni ei ole koskaan uhattu, enkä ole koskaan joutunut pahaan onnettomuuteen. Blairwitch Project - elokuvaa katsoessani muistan olleeni todella peloissani.
11. Jos voisit rakastua, rakastuisitko?
Joskus tulee miettineeksi, voiko tämänikäisenä ja nämä kokemukset läpikäyneenä enää todella rakastua. Nuoruudessa rakastuminen oli niin ehdotonta ja kaikkivoipaa. Nykyään tuntuu, että pystyn järkisyillä nitistämään tunteeni ketä tahansa kohtaan. Mutta jos voisin, rakastuisin.
11 kysymystä haastetuille:
1. Kolme asiaa, joista et voisi luopua?
2. Mikä on seuraava maa, johon haluaisit matkustaa?
3. Miten elämäsi on muuttunut viiden vuoden päästä?
4. Kuinka hyvin siedät epävarmuutta?
5. Varhaisin muistosi?
6. Voisitko kadota ilman, että kertoisit kenellekään lähdöstäsi? Miksi? Miksi et?
7. Jos sinun pitäisi luopua yhdestä aistista, mistä luopuisit? Miksi?
8. Mistä aistista et voisi luopua? Miksi?
9. Korkokengät vai ei?
10. Rakkain ihminen elämässäsi?
11. Tuleeko ensi kesästä paras ikinä? ;)
maanantai 1. huhtikuuta 2013
Päivänkirkkaat hetket
Oijoi, 12 tunnin yöunet tekee ihmeitä. Tuntui siltä kuin kuukausien stressi olisi purkautunut kerralla. Nyt istun koneella, kuuntelen Amy Winehousea, katselen kuusenlatvoja näkymässä, jota kaverini kutsui parantolanäkymäksi, teen vähän töitä ja vaihdan viestejä Mikon kanssa. Välillä luen kirjaa, oikein hyvää sellaista.
Ahdistus ja pelot ovat poissa, vaikka ne aina välillä läikähtävät pintaan. Pelkään, että epäonnistun projektissani ja ettei Mikko olekaan minusta kiinnostunut. Olen kuitenkin huomannut, että kun annan näiden pelkojen virrata lävitseni, enkä yritä tehdä niille mitään, ne lipuvat pois kuin vuorovesi. Ahdistaa ja helpottaa. Elämän vuorovedet.
Odotan jo kesää kovin. Uskon, että se tulee kertarysäyksellä. Lumet sulavat pois kahdessa viikossa ja ruoho kasvaa suhisten, linnut palaavat ja kohta olen puistossa kirjan kanssa. Lueskelen ja välillä kuuntelen musiikkia. Pureskelen pähkinöitä ja tarkkailen muita ihmisiä. Matkustan Sodikseen elokuvafestivaaleille, mäiskin hyttysiä, tapaan ystäviä, humallun ja nauran, näen hienoja elokuvia. Kotona Helsingissä kutsun vieraita talomme kattoterassisaunaan ja tuijottelemme auringonlaskua. Ehkä suutelen, ehkä rakastelen.
Olen lukenut Judith Lennoxin Yöntummat vuodet -nimistä kirjaa. Siinä yhdistyy monta elementtiä, mistä pidän tarinoissa: historiallisuus, ihmissuhteet ja enemmän tai vähemmän boheemin elämäntavan kuvaus. Minusta on hauska ajatella, että me ihmiset olemme olleet suunnilleen samanlaisia sieltä homo sapiensin alkujuurilta lähtien. Olosuhteet, yhteiskunnat, kulttuurit jopa ilmasto ovat muuttuneet, mutta ihmisillä on ollut samantapaiset pelot ja toiveet. Hyvin pitkälti vastakkain ovat aina asettuneet yksilön ja yhteisön hyvinvointi. Millaisia uhrauksia on tehtävä toisten ihmisten vuoksi ja kuinka itsekästä elämää voi elää.
Yöntumman vuodet -kirjassa olen päässyt kohtaan, jossa hyvin pitkälle itselleen eläneet henkilöhahmot ovat kohtaamassa toisen maailmansodan. On mielenkiintoista päästä lukemaan, miten näin suuri mullistus tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä. Nyt kun miettii, niin meidän sukupolvemme on voinut elää hyvin paljon itselleen. Meidän ei ole tarvinnut sotia tai täyttää maata lapsilla, eikä rakentaa hyvinvointivaltiota. Mutta juuri meidän on pidettävä huolta siitä sukupolvesta, joka on rakentanut tämän hyvinvoinnin meille. Ehkä meidän kohdalla uhraus tullaankin tekemään tulotasossa. Jotta voisimme hoitaa suurten ikäluokan seniorivuodet, meidän on tingittävä elintasostamme ja myös eläkevuosistamme. Loppujen lopuksi ei niin suuri hinta siitä luksuksesta, jossa olemme saaneet elää.
Mutta nyt, takaisin töiden pariin ja chillailun.
Ahdistus ja pelot ovat poissa, vaikka ne aina välillä läikähtävät pintaan. Pelkään, että epäonnistun projektissani ja ettei Mikko olekaan minusta kiinnostunut. Olen kuitenkin huomannut, että kun annan näiden pelkojen virrata lävitseni, enkä yritä tehdä niille mitään, ne lipuvat pois kuin vuorovesi. Ahdistaa ja helpottaa. Elämän vuorovedet.
Odotan jo kesää kovin. Uskon, että se tulee kertarysäyksellä. Lumet sulavat pois kahdessa viikossa ja ruoho kasvaa suhisten, linnut palaavat ja kohta olen puistossa kirjan kanssa. Lueskelen ja välillä kuuntelen musiikkia. Pureskelen pähkinöitä ja tarkkailen muita ihmisiä. Matkustan Sodikseen elokuvafestivaaleille, mäiskin hyttysiä, tapaan ystäviä, humallun ja nauran, näen hienoja elokuvia. Kotona Helsingissä kutsun vieraita talomme kattoterassisaunaan ja tuijottelemme auringonlaskua. Ehkä suutelen, ehkä rakastelen.
Olen lukenut Judith Lennoxin Yöntummat vuodet -nimistä kirjaa. Siinä yhdistyy monta elementtiä, mistä pidän tarinoissa: historiallisuus, ihmissuhteet ja enemmän tai vähemmän boheemin elämäntavan kuvaus. Minusta on hauska ajatella, että me ihmiset olemme olleet suunnilleen samanlaisia sieltä homo sapiensin alkujuurilta lähtien. Olosuhteet, yhteiskunnat, kulttuurit jopa ilmasto ovat muuttuneet, mutta ihmisillä on ollut samantapaiset pelot ja toiveet. Hyvin pitkälti vastakkain ovat aina asettuneet yksilön ja yhteisön hyvinvointi. Millaisia uhrauksia on tehtävä toisten ihmisten vuoksi ja kuinka itsekästä elämää voi elää.
Yöntumman vuodet -kirjassa olen päässyt kohtaan, jossa hyvin pitkälle itselleen eläneet henkilöhahmot ovat kohtaamassa toisen maailmansodan. On mielenkiintoista päästä lukemaan, miten näin suuri mullistus tulee vaikuttamaan heidän elämäänsä. Nyt kun miettii, niin meidän sukupolvemme on voinut elää hyvin paljon itselleen. Meidän ei ole tarvinnut sotia tai täyttää maata lapsilla, eikä rakentaa hyvinvointivaltiota. Mutta juuri meidän on pidettävä huolta siitä sukupolvesta, joka on rakentanut tämän hyvinvoinnin meille. Ehkä meidän kohdalla uhraus tullaankin tekemään tulotasossa. Jotta voisimme hoitaa suurten ikäluokan seniorivuodet, meidän on tingittävä elintasostamme ja myös eläkevuosistamme. Loppujen lopuksi ei niin suuri hinta siitä luksuksesta, jossa olemme saaneet elää.
Mutta nyt, takaisin töiden pariin ja chillailun.
sunnuntai 31. maaliskuuta 2013
Kehity tai..
Valvon kesäaikaan siirtymistä, hetkeä, jolloin kello ei olekaan kolme vaan neljä. Noin vain siirrymme tunnin eteenpäin, silmänräpäyksessä. Kuuntelin myös puolenyön ja yhden aikaan, miten ortodoksikirkon kellot soivat. Joku soitti niitä hyvin taidokkaasti yöllisen jumalanpalveluksen kunniaksi. Minun on kohta varmastikin luovutettava ja ryhdyttävä syömään nukahtamislääkkeitä tämän projektin loppuunviemiseen saakka. Yliaktiivinen mieleni ei tahdo rauhoittua. Suunnitelmia, tekemättömiä töitä, epävarmuutta.
Olen aina pitänyt itseni kiireisenä ja aina yrittänyt kehittää itseäni. Voiko itsensä kehittämisessä mennä liian pitkälle ja olisiko joskus vain hyväksyttävä tietyt asiat itsessään? Mihin vetää raja ja mitkä asiat ovat niitä joissa itsensä kehittämistä kannattaa jatkaa ja mitkä asiat niitä, joiden muuttaminen on toivotonta tai vie liikaa energiaa?
Haluaisin kehittää yleissivistystäni ja lukea enemmän tietokirjallisuutta. Olen harrastukseni parissa ymmärtänyt, että tunnen heikosti yhteiskuntatieteitä ja filosofiaa. Haluaisin tietää enemmän ja ymmärtää maailmaa syvällisemmin. Kaksi maisteritutkintoa ovat tehneet minusta kahden suppean aihealueen asiantuntijaa, mutta tietämyksessäni on niin paljon aukkokohtia. Harrastukseni kautta olen myös ymmärtänyt, että tiedän kyllä pinnallisesti paljon asioista, mutta minun on vaikea uppoutua syvemmälle jonkin aiheen pohdintaan. Tämän bloginkin kanssa huomaan, että minulta loppuu sanottava usein kesken, ennen kuin olen edes kunnolla päässyt asian ytimeen. Olisipa hienoa, jos itsellä olisi jonkinlainen oppi-isä tai mentori, joka johdattaisi tiedon ja pohdiskelun äärelle, herättelisi ajatuksia ja keskustelisi kanssani. Kaipaisin kai jonkinlaista ihailun kohdetta, jotakuta, jota katsoa ylöspäin.
Mitä tekemistä kunnianhimolla on itsensä kehittämisen kanssa ja onko kunnianhimo välttämätöntä, jotta kehitystä tapahtuu? Näin voisi luulla, mutta näitä kahta asiaa taitaa kuitenkin erottaa ratkaisevasti se, että kunniaa ei ole olemassa ilman muita ihmisiä; sitä tavoitellaan aina toisten silmissä. Itsensä kehittämisessä vertailukohtana voi sen sijaan käyttää itseään: sitä mitä oli ennen ja on nyt. Kukaan toinen ei välttämättä huomaa kehittymistäsi, mutta silti sitä on tapahtunut. Halu itsensä kehittämiseen on minusta terveempi tapa viedä elämäänsä eteenpäin kuin muiden ihmisten kunnioituksen ja arvostuksen kalastelu. Se ei ole riippuvainen toisten ihmisten mielipiteistä eikä sitä voi kukaan viedä pois sinulta.
Suhteeni kehooni on asia, johon voisin hyvin soveltaa tätä kunnianhimon ja itsensäkehittämisen tematiikkaa. Käyn salilla ja jonkinasteinen kehonrakennus kiinnostaa minua. Minun on kuitenkin usein vaikea motivoida itseäni tähän projektiin. Voin kuntoilla, koska siitä tulee hyvä olo, mutta jos tavoitteena on kehonmuokkaus, olenkin ymmälläni. Pyrinkö muokkaamaan kehoani mahdollisen ihailun vuoksi vai puhtaasti itseni ja kroppani kehittämiseen liittyvänä esteettisenä projektina? Positiivinen palaute, jota todennäköisesti saisin, ei ole varmaankaan riittävän suuri houkutin minulle. Mitä minä sillä ihailulla loppupeleissä tekisin? Entäpä kehonmuokkaus henkilökohtaisena haasteena? Äh, en tiedä. Kiinnostaako tämä minua riittävästi? Onko nurinkurista toivoa, että haluaisin jotain asiaa enemmän kuin sitä haluan?
Pitäisikö minun vai hyväksyä itseni sellaisena kuin olen? Vai kehittää itseäni? Vai ryhtyä kunnianhimoisemmaksi?
Puoli tuntia ja olemme kesäajassa. Minä taidan nukahtaa ennen sitä. Nähdään uudessa ajassa.
Olen aina pitänyt itseni kiireisenä ja aina yrittänyt kehittää itseäni. Voiko itsensä kehittämisessä mennä liian pitkälle ja olisiko joskus vain hyväksyttävä tietyt asiat itsessään? Mihin vetää raja ja mitkä asiat ovat niitä joissa itsensä kehittämistä kannattaa jatkaa ja mitkä asiat niitä, joiden muuttaminen on toivotonta tai vie liikaa energiaa?
Haluaisin kehittää yleissivistystäni ja lukea enemmän tietokirjallisuutta. Olen harrastukseni parissa ymmärtänyt, että tunnen heikosti yhteiskuntatieteitä ja filosofiaa. Haluaisin tietää enemmän ja ymmärtää maailmaa syvällisemmin. Kaksi maisteritutkintoa ovat tehneet minusta kahden suppean aihealueen asiantuntijaa, mutta tietämyksessäni on niin paljon aukkokohtia. Harrastukseni kautta olen myös ymmärtänyt, että tiedän kyllä pinnallisesti paljon asioista, mutta minun on vaikea uppoutua syvemmälle jonkin aiheen pohdintaan. Tämän bloginkin kanssa huomaan, että minulta loppuu sanottava usein kesken, ennen kuin olen edes kunnolla päässyt asian ytimeen. Olisipa hienoa, jos itsellä olisi jonkinlainen oppi-isä tai mentori, joka johdattaisi tiedon ja pohdiskelun äärelle, herättelisi ajatuksia ja keskustelisi kanssani. Kaipaisin kai jonkinlaista ihailun kohdetta, jotakuta, jota katsoa ylöspäin.
Mitä tekemistä kunnianhimolla on itsensä kehittämisen kanssa ja onko kunnianhimo välttämätöntä, jotta kehitystä tapahtuu? Näin voisi luulla, mutta näitä kahta asiaa taitaa kuitenkin erottaa ratkaisevasti se, että kunniaa ei ole olemassa ilman muita ihmisiä; sitä tavoitellaan aina toisten silmissä. Itsensä kehittämisessä vertailukohtana voi sen sijaan käyttää itseään: sitä mitä oli ennen ja on nyt. Kukaan toinen ei välttämättä huomaa kehittymistäsi, mutta silti sitä on tapahtunut. Halu itsensä kehittämiseen on minusta terveempi tapa viedä elämäänsä eteenpäin kuin muiden ihmisten kunnioituksen ja arvostuksen kalastelu. Se ei ole riippuvainen toisten ihmisten mielipiteistä eikä sitä voi kukaan viedä pois sinulta.
Suhteeni kehooni on asia, johon voisin hyvin soveltaa tätä kunnianhimon ja itsensäkehittämisen tematiikkaa. Käyn salilla ja jonkinasteinen kehonrakennus kiinnostaa minua. Minun on kuitenkin usein vaikea motivoida itseäni tähän projektiin. Voin kuntoilla, koska siitä tulee hyvä olo, mutta jos tavoitteena on kehonmuokkaus, olenkin ymmälläni. Pyrinkö muokkaamaan kehoani mahdollisen ihailun vuoksi vai puhtaasti itseni ja kroppani kehittämiseen liittyvänä esteettisenä projektina? Positiivinen palaute, jota todennäköisesti saisin, ei ole varmaankaan riittävän suuri houkutin minulle. Mitä minä sillä ihailulla loppupeleissä tekisin? Entäpä kehonmuokkaus henkilökohtaisena haasteena? Äh, en tiedä. Kiinnostaako tämä minua riittävästi? Onko nurinkurista toivoa, että haluaisin jotain asiaa enemmän kuin sitä haluan?
Pitäisikö minun vai hyväksyä itseni sellaisena kuin olen? Vai kehittää itseäni? Vai ryhtyä kunnianhimoisemmaksi?
Puoli tuntia ja olemme kesäajassa. Minä taidan nukahtaa ennen sitä. Nähdään uudessa ajassa.
perjantai 29. maaliskuuta 2013
Makaa sängyssä raukeina
Minulla on nyt selkeästi vähän tylsää, kun aikaa ja innostusta kirjoittamiseen löytyy. Sika Mieheksi kirjoitti kevätkiimasta. Nyt kun ei ole kiire mihinkään ja sattumoisin on juuri se aika kuukaudesta, niin huomaan ajatusteni palaavan uudestaan ja uudestaan seksiin. Nyt voi sitten ne tutut, jotka tätä blogia lukee, ja jotka katsoo parhaaksi olla tietämättä yksityiskohtia seksielämästäni, lopettaa lukemisen.
Siitä on nyt melkein neljä vuotta kun olen viimeksi harrastanut säännöllisesti seksiä. Laskin, että väliin on mahtunut neljä eri miestä, mutta näistä jokaisen kanssa olen voinut olla intiimimmin enintään kolmeen otteeseen (tosin tämä ote on voinut kestää kaksi viikkoa). Ajatus siitä, että olisi mies, jonka kanssa seksiä olisi säännöllisesti, on ilahduttava. Seksi on rentouttavaa ja erityisen rentouttavaa se on silloin, kun kumppaninsa tuntee.
Kun Mikko (hah!) kertoi, että tapaisi minut mielellään uudestaan, mutta ei haluaisi olla treffeillä, vittuilin hänelle, että aikomuksena ei ollut raiskata häntä. Nyt kun hän näköjään haluaa edelleen olla tekemisissä kanssani, vaikka tietää, että olen kiinnostunut hänestä muuten kuin kaverina, katson oikeudekseni raiskata hänet. Eikun... No mutta, en osaa ajatella häntä ilman, että ajattelen, millaista seksi olisi hänen kanssaan. Minähän en usko minkäänlaisiin kolmansien tai viidensien treffien sääntöihin, vaan seksi saa minusta tulla kuvioihin niin nopeasti kuin hyvältä tuntuu. Yleensä noin 24 tunnin sisällä. No niin joo. Apua.
Mikko olisi minun seitsemäs seksikumppanini. Olenko minä nyt ihan normaali, kun fantasioin jo seksistä tämän ihmisen kanssa? Mutta tosiaan, tämähän on se ratkaisevin ero romanttisen suhteen ja kaverisuhteen välillä. Romanttisten tunteiden kohteesta saa myös seksifantasioida. Minä fantasioin sunnuntai-iltapäivistä, jolloin sängystä ei tarvitsisi nousta lainkaan. Laiskoista sellaisista, Ultra Bran Savanni nukahtaa -biisin sanoin:
toisaalta rakastan sitä hetkeä
jolloin kaksi leijonaa
makaa sängyssä raukeina
Savanni nukahtaa iltapäivän kuumuuteen
myös me nukahdamme väsyneet leijonat
Peiton alle apinanleipäpuun katveeseen
keltainen ja okranvärinen maa
Se on leijonan osa
Siitä on nyt melkein neljä vuotta kun olen viimeksi harrastanut säännöllisesti seksiä. Laskin, että väliin on mahtunut neljä eri miestä, mutta näistä jokaisen kanssa olen voinut olla intiimimmin enintään kolmeen otteeseen (tosin tämä ote on voinut kestää kaksi viikkoa). Ajatus siitä, että olisi mies, jonka kanssa seksiä olisi säännöllisesti, on ilahduttava. Seksi on rentouttavaa ja erityisen rentouttavaa se on silloin, kun kumppaninsa tuntee.
Kun Mikko (hah!) kertoi, että tapaisi minut mielellään uudestaan, mutta ei haluaisi olla treffeillä, vittuilin hänelle, että aikomuksena ei ollut raiskata häntä. Nyt kun hän näköjään haluaa edelleen olla tekemisissä kanssani, vaikka tietää, että olen kiinnostunut hänestä muuten kuin kaverina, katson oikeudekseni raiskata hänet. Eikun... No mutta, en osaa ajatella häntä ilman, että ajattelen, millaista seksi olisi hänen kanssaan. Minähän en usko minkäänlaisiin kolmansien tai viidensien treffien sääntöihin, vaan seksi saa minusta tulla kuvioihin niin nopeasti kuin hyvältä tuntuu. Yleensä noin 24 tunnin sisällä. No niin joo. Apua.
Mikko olisi minun seitsemäs seksikumppanini. Olenko minä nyt ihan normaali, kun fantasioin jo seksistä tämän ihmisen kanssa? Mutta tosiaan, tämähän on se ratkaisevin ero romanttisen suhteen ja kaverisuhteen välillä. Romanttisten tunteiden kohteesta saa myös seksifantasioida. Minä fantasioin sunnuntai-iltapäivistä, jolloin sängystä ei tarvitsisi nousta lainkaan. Laiskoista sellaisista, Ultra Bran Savanni nukahtaa -biisin sanoin:
toisaalta rakastan sitä hetkeä
jolloin kaksi leijonaa
makaa sängyssä raukeina
Savanni nukahtaa iltapäivän kuumuuteen
myös me nukahdamme väsyneet leijonat
Peiton alle apinanleipäpuun katveeseen
keltainen ja okranvärinen maa
Se on leijonan osa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)