Turvaverkko

Johan on. Kun on pakko olla kotona, sitä alkaa kummasti tehdä mieli liikkeelle. Luukutan sitten vain musiikkia täysillä täällä neljän seinän sisällä. Lepo on tepsinyt, ja tauti näyttää päästävän minut vähällä, mutta parempi vielä malttaa - ehtiihän tuonne vielä juoksentelemaan. Tänä syksynä on luvassa vaikka mitä kivaa. Kohta alkaa Rakkautta & Anarkiaa -festarit, ja ajattelin käydä katsomassa noin triljoona elokuvaa ja lokakuussa lähden Amsterdamiin työreissulle.

Olen ennallani. Ei, olen parempi versio itsestäni kuin vuosi sitten tai 10 vuotta sitten. Minussa on sitä samaa virtaa ja innostusta kuin parikymppisessä Daaliah'ssa, mutta innostuksen lisäksi minussa on nyt rautainen annos ammattitaitoa, kokemusta ja näkemystä. Näin vaatimattomasti ilmaisten. Pystyn haastaviin projekteihin, sillä innostuksen lisäksi tiedän, miten asiat kannattaa hoitaa, olen oppinut kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea, olen oppinut pitämään huolta itsestäni. Olen saanut arkirutiinini ja työtehoni kuntoon: työaika ja vapaa-aika eivät enää sekoitu toisiinsa inhottavaksi möhnäiseksi epämääräisyydeksi. Kun teen töitä, teen töitä ja kun olen vapaalla, olen vapaalla. Nyt uskallan taas innostua, niin työasioista kuin vapaa-ajan projekteista, sillä minulla on Turvaverkko. Voin riehua mielin määrin, kun tiedän, että elintapani tukevat jaksamistani sen sijaan, että ne söisivät energiavarojani.

Tulevaisuus näyttää valoisalta ja se on mahdollisuuksia täynnä. Voin tehdä ihan mitä vain. Ihan mitä vain. Älkääkä edes yrittäkö väittää vastaan :)

Noah and the Whale: 5 Years Time

Lohduttomuuden kauneus

Sairastuessa huomaa sujahtavansa jonkinlaiseen välitilaan. Olet pakotettu jäämään kotiin, mutta kotonaolokaan ei ole sitä mitä se normaalisti on. Tunnet olosi hieman luvattomaksi: mitä minun nyt pitäisi tehdä? Tehdä töitä, kun se kerran näinkin onnistuu vai vain levätä? Olossani on tiettyä lohduttomuutta, samalla tavoin kuin tuossa pilviverhossa, joka jo enteilee väistämätöntä, syksyä ja talvea. Tällä viikolla olisi ollut joka illalle rientoa, mikä veisi huomion syksyn saapumisesta, mutta nyt otan sen vastaan ilman suodattimia.

Kun sairastamisen oireet hiipivät kehoon, on antauduttava. Karhennus kurkussa, lihaksien jomotus ja väsymys. Antaudun syksylle. Miksi taistella, kun tulet kuitenkin. Olen voimaton, mutta kun en pyristele vastaan, lauttani kelluu uppoamattomana.

***

Olen viime päivät lukenut sarjakuvakerronnan klassikkoa: Alan Mooren käsikirjoittamaa ja Dave Gibbonsin kuvittamaa graafista romaania Vartijat (Watchmen, 1986-7). Miten synkeä kuvaus vuodesta 1985! Ydinsodan uhka häilyy maailman yllä ja kukaan ei tunnu pystyvän pysäyttämään ikävien tapahtumien kierrettä. Entisiä supersankareita lahdataan tai poistetaan muuten kuvioista. Suunnitteleeko joku 3. maailmansodan sytyttämistä?

Pidän synkkyydestä tarinankerronnassa, oudoista ja kammottavistakin ihmiskohtaloista, väkivallasta, joka voi olla graafisuudessaan kaunista. Pidän kauhusta ja siitä kuristavasta tunteesta, jonka synkkä kuvasto ja ihmismielen synkimpien puolien näyttäminen voi aiheuttaa.

On ehkä outoa, että tarinankerronnassa rakastan synkkyyttä, mutta tosielämässä en voi sietää pessimistisiä ja katkeria ihmisiä. Ihmiset, jotka näkevät tämän oman todellisuutemme negatiivisuuden lasien läpi ja julistavat tätä elämänkatsomustaan, saavat minut kiehumaan, varsinkin, jos he yrittävät ulottaa tuota omaa katsantokantaansa minuun. Facebookissa minun tekisi mieli poistaa kaverilistalta nämä negatiiviset ja lohduttomat ruikuttajat, kaiketi siksi, että uskon itse niin vahvasti, ettei valittamiseen ole oikeutta ellei heti perään tee jotain asian korjaamiseksi.

Minua moni pitäisi varmasti yltiöoptimistina: näen tämän maailman useimmiten hyvänä paikkana ja uskon ihmisiin ja heidän tahtoonsa tehdä hyvää niin kauan kuin heillä on itsekunnioituksensa.

Mutta samaan aikaan luen ja nautin Vartijat-sarjakuvasta, joka huokuu negatiivisuutta, lohduttomuutta ja pessimismiä. Pidän kauhuelokuvista, joissa lapset kuolevat kammottavan kuoleman ja heidän sielunsa ei saa missään vaiheessa lepoa. Pidän Cuben kaltaisista science fiction -elokuvista, jonka alkukohtauksessa ihminen leikkaantuu pieniksi kuutioksi. Ehkäpä tässä on jollain tapaa sama tilanne kuin suhteessani uskoon: nämä asiat kuuluvat fiktion maailmaan ja siellä nautin niistä, mutta en salli niiden siirtyä omaan tapaani nähdä tämä todellinen maailma ympärilläni. Omasta näkökulmastani väittäisin, että väkivaltaviihde tai kauhu ei tee ihmisestä häiriintyneempää tai negatiivisempaa ihmistä, sillä monen kohdalla näiden näkeminen ja lukeminen fiktion muodossa saattaa olla keino käsitellä minuutensa synkempää puolta niin, ettei sen tarvitse siirtyä osaksi omaa elämää.

Pessimistit ja optimistit - ketkään meistä ei ole oikeassa, koska nämä katsantokannat ovat tulkinnan välineitä. On ihmisen oma valinta kummasta vinkkelistä tätä maailmaa tarkastelee.

Vartijat-sarjakuvan pessimistisellä ja mustavalkoisella maailmankuvalla varustettu Rorschach

Harhaileva mieli = onneton mieli

Keskittyvä ihminen on onnellinen. Tämä kuulostaa ehkä itsestäänselvältä, mutta omassa elämässäni minun on pitänyt oppia tämä kantapään kautta. Vuosi sitten samaan aikaan kävin ylikierroksilla ja olin ajamassa itseäni hyvää vauhtia piippuun. Tämä vuosi onkin sitten kulunut tuosta loppuunpalamisesta toipuessa ja oman elämäni tarkastelussa ja tämän kysymyksen äärellä:  mikä h%@¤?#" siinä mättää?

Kaikki muutokset, joita olen toteuttanut arjessani ovat lopulta tähdänneet yhteen samaan: keskittymiseen. Törmäsin pari päivää sitten tieteelliseen artikkeliin A Wandering Mind is an Unhappy Mind, jossa kuvailtiin mielenharhailun ja onnellisuuden välistä yhteyttä. Artikkelin kirjoittajat olivat IPhone-applikaation avulla tutkineet yli 5000 ihmisen päivittäisiä mielialoja seuraavien kysymysten avulla: Mitä teet juuri nyt? Ajatteletko jotain muuta? Onko ajattelemasi asia luonteeltaan positiivinen, negatiivinen vai neutraali? Kuinka onnellinen olet?

Tutkimuksessa selvisi seuraavat asiat:
1.) Ihmisten mieli harhailee usein, tutkimuksen näytteissä keskimääräisesti 46,9 prosentissa. Sillä mitä ihmiset teki oli hyvin vähän vaikutusta siihen, harhaileeko mieli (seksin harrastamista lukuunottamatta).
2.) Ihmiset ovat onnettomampia, kun heidän mielensä harhailee. Vaikka tutkittavien ajatukset olisivat karkailleen positiivisiin asioihin, tämä ei tehnyt heistä onnellisempia kuin silloin, kun he keskittyivät tekemäänsä asiaan. Kun ajatukset harhailivat neutraaleihin tai negatiivisiin asioihin, he olivat huomattavasti onnettomampia kuin ajatellessaan sitä, mitä olivat sillä hetkellä tekemässä.
3.) Se mitä ihmiset ajattelevat indikoi paremmin heidän onnellisuutensa astetta kuin se mitä he tekevät.

Ihmisen mieli harhailee ja harhaileva mieli on onneton. Ihminen eroaa eläimistä siinä, että me kykenemme irrottautumaan nykyhetkestä, ajattelemaan mennyttä, suunnittelemaan tulevaa ja pohtimaan asioita, joita ei koskaan tule tapahtumaan. Artikkelin kirjoittajat kuvaavat osuvasti, että vaikka tämä on huomattava evolutionaarinen edistysaskel ja mahdollistanut ihmiskunnan kehityksen, sillä on emotionaalinen hintansa. Me olemme onnettomampia, koska emme kykene elämään hetkessä.

Harhaileva mieli - ihmismielen siunaus ja kirous. Koska kykenemme irrottautumaan nykyhetkestä ja siitä, mitä olemme tekemässä juuri sillä hetkellä, kykenemme ennakoimaan tulevaa ja vaikuttamaan asioihin. Omalla kohdallani tämä meni vain liian pitkälle. Alkoi tuntua siltä, etten elä koskaan hetkessä ja ettei aivotyöskentelyni lakkaa koskaan. Ryhdyin ratkomaan ongelmia, joita on mahdotonta ratkoa ja stressasin asiosta jatkuvasti, unissanikin. Sitähän stressaaminen pohjimmiltaan on: paineiden ottamista asioista, joihin et voi sillä hetkellä vaikuttaa, mutta joita ajattelet lakkaamatta tästä huolimatta.

Nyt olen oppinut, että mieltä voi ohjata ja auttaa keskittymään juuri käsilläolevaan asiaan. Suurin vaikutus on ollut läppärin sulkemisella joka päivä klo 17.00 mennessä. Nettisurffaminen on mielestäni pahin mahdollinen keskittymisenhajottaja: silloin et keskity yhtään mihinkään. Jos vielä oppisin viettämään aikaa täällä netissä niin, että minulla on auki vain yksi välilehti kerrallaan.

Höpöt miehet

Olen 12 tunnin aikana saanut makeat naurut kahden eri miehen ansiosta.

Olin eilen oman alani cocktail-tilaisuudessa. Seurueeseen liittyi mies, joka esiteltiin minulle tietyn ammatin harjoittajana. Aloimme keskustelemaan yleisesti omaa erikoisalaani ja hänen alaansa yhdistävästä aiheesta. Keskustelu oli todella mielenkiintoinen ja mies muutenkin kiinnostava. Lopulta puheeksi tuli hänen oma työnsä. Muutaman projektin mainittuaan, tajusin, että olen puhunut saman miehen kanssa aiemminkin. Tämän tajuttuani repesin!

Samainen mies tuli puoli vuotta sitten eräässä alani klubi-illassa, kännissä kuin kala, höpöttämään outoa härskiä läppää sellaisen etusormissa ja peukaloissa liikuteltavan paperisen "ennustusorigamin" kanssa, josta peliin osallistuja valitsee vastauksen. Origamiin oli kirjoiteltu kaiken maailman härskiyksiä. En oikein lämmennyt. Tämän alkuördäilyn jälkeen mies mainitsi, mitä tekee työkseen, eli ne samaiset projektit kuin eilen. Kyseessä on todella kovan luokan tekijä, yksi Suomen parhaita ja tunnetuimpia. Mutta sen härskeilyn jälkeen toisen uskottavuus oli mennyt, enkä tiennyt oikein uskoako.

Eilen olin sitten kasvokkain saman miehen kanssa! Tällä kertaa hän oli skarppina ja charmanttina, ja kun mainitsin, että ollaan itseasiassa juteltu aiemminkin kyseisellä klubilla, hän kysyi suoraan kuinka kännissä oli ollut. Kerroin, että todella kännissä ja briiffasin edellisen kohtaamisemme. Nauroin katketakseni. Oli kuulemma eronnut juuri ensikohtaamistamme ennen...

Hihhii.

Tänään sain myös hyvät naurut Nuoren Kollin ansiosta. Kolli on kurnuuttanut minua viesteillä muutaman päivän ja selvästi yrittänyt lämmitellä minua. Jossain vaiheessa sitten tokaisin, että tällä hetkellä miehet ei kiinnosta muuta kuin potentiaalisina kavereina. Nuori Kolli on kuitenkin hauskaa seuraa, joten tänään kysäisin häneltä, lähtisikö hän frisbeegolffaamaan kanssani viikonloppuna. Vastaus oli tämä: "Noup. Mä nään kaikki naiset nykyään vaan potentiaalisina seksikumppaneina." Repesin.

Höpöt miehet. 

Maltillinen pakanuus

Plastic Dreamin ja Sika mieheksi -blogeissa on keskusteltu viime päivinä uskosta, ateismista ja hengellisyydestä. Oma suhtautumiseni näihin aiheisiin on ääri-liberaali: olen uskontoon ja uskonnollisuuteen myönteisesti suhtautuva ateisti. Aika useinhan ateisteiksi julistautuvat hyökkäävät tarmokkaasti uskontoa ja etenkin kirkkoa vastaan, ja heillä on tarve väitellä uskoviksi tunnustautuvien kanssa ja jopa käännyttää näitä. Itselläni ei tällaista tarvetta ole eikä ole koskaan ollut.

Tätä hivenen outoa suhtautumistani uskontoon selittää ehkäpä parhaiten sukutaustani. Isoisäni oli kuulu maallikkosaarnaaja eräässä marginaalisessa, herätysliikkeisiin kuuluvassa kirkossa. Koko äidin puolen sukuni kuuluu tähän kyseiseen kirkkoon ja useat serkkunikin ovat aktiivisia seurakuntalaisia. Osa haluaa jopa tehdä lähetystyötä. Olen kasvanut ympäristössä, johon kuuluivat kirkossa käyminen, seurakunnan kesäleirit ja suuret uskonnolliset kokoontumiset. Sukuni keskuudessa puhutaan johdatuksesta, ja uskolla ja seurakunnalla on merkittävä rooli sukulaisteni elämässä; he eivät käy kirkossa vain jouluna ja hautajaisissa vaan viikottain ja useimmat heistä lahjoittavat 10% tuloistaan kirkolle ja ovat aktiivisesti mukana seurakunnan toiminnassa joko vapaaehtoisina tai seurakunnan työntekijöinä.

Pidän suvustani paljon: seitsemästä tädistä ja enosta ja 14 serkustani ja heidän perheistään. Sukumme on hämmästyttävän sopuisa. Äitini, tätini ja enoni asuvat eri puolella Suomea, mutta he pitävät yhteyttä toisiinsa lähes päivittäin. He järjestävän sisarustapaamisia, ja heidän välillään ei ole kaunoja; puhevälit eivät ole tainneet katketa kertaakaan. Vitsailemme aina välillä serkkujen kanssa, että laitamme äitimme, tätimme ja enomme vielä kaikki samaan hoitokotiin ja palkkaamme sinne hoitajan. Näin he saavat nauttia toistensa seurasta ja yhdellä kertaa voi tavata kaikki tädit ja enot.

Mikä sitten meni pieleen minun kohdallani? Olen käynyt pienestä pitäen kirkossa, eikä minulla ole huonoja kokemuksia uskonnosta tai uskovista. Muistan, miten noin 10-vuotiaana tajusin, että en usko Jumalaan.  Asia oli minulle ilmiselvä. Halusin uskoa, mutta en vain kyennyt. Jälkeenpäin olen miettinyt, miksi näin kävi itseni ja myös siskoni kohdalla ja ainoa selitys, jonka olen keksinyt on se, että me luimme ja katsoimme siskoni kanssa todella paljon fantasiaa, luimme sarjakuvia ja tapitimme kauhua ja science-fictionia. Ehkä siinä vaiheessa kun altistat itsesi niin paljon fantasia- ja satumaailmalle Jumala ja raamatun tarinat alkavat vertautumaan satuolentoihin ja tarinoihin. Jumala ja Jeesus ovat vain supersankareita supersankareiden joukossa ja usko yksi luonnon ja luonnonvoimien palvonnan muoto. Omassa ajattelussani vastakkain eivät siis asetu tiede ja uskonto, vaan sen sijaan rinnastan uskonnolliset hahmot mytologisiin hahmoihin ja hengellisyyden ihmisen ikiaikaiseen tarpeeseen palvoa. Raamattu ja sen kuvaamat henkilöt asettuvat ikiaikaisen tarinankerronnan jatkumolle ja suurempaan voimaan uskominen ilmentää ihmisen tarvetta tunnustaa oma pienuutensa. Itse en usko edes minkäänlaiseen uskonnoista riippumattomaan tiedostavaan entiteettiin tai voimaan, joka olisi ohjaillut maailman syntyä tai ohjailisi sen kohtaloa.

Suhtautumiseni uskontoon ja uskoviin on silti myönteinen ja tämä johtuu suureksi osaksi siitä, että pidän sukulaisistani ja suvustani niin paljon. Uskon sukuni olevan niin hyväntahtoinen ja sopuisa sukulaisteni uskonnollisuuden vuoksi. Lähimmäisen auttaminen ja anteeksianto ovat niitä kristillisiä arvoja, joita he eivät vain julista vaan elävät todeksi. Voin luottaa siihen, että minua autetaan ja minua on autettu, ja samalla tavoin olen itse valmis auttamaan sukulaisiani aina kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Miksi siis tuomitsisin uskovaiset, sillä olen nähnyt, miten paljon hyvää usko voi tuoda ihmisten elämään niin yksilöinä kuin yhteisönä. Itse en usko, mutta näen kristinuskossa ja muissakin uskonnoissa paljon hyvää ja näen niiden edustavan ja toteuttavan tärkeitä arvoja. Miksi kaikkien pitäisi ajatella samalla tavoin kuin minä?

Minun, jonka uskonto on taide, yksi temppeleistä musiikki ja eräs profeetoista James Blake (Limit to Your Love):

Parempi tiistai

Maanantaikännit. Loistava idea. Juuri tällaisesta elämästä pidän. Miksi juoda väkisin lauantaina, koska se on se virallinen kännäyspäivä. Miksei juoda itseään humalaan maanantai-iltana hyvän ystävän seurassa, joka on leiponut sinulle sipulipiirakkaa ja omenapaistosta.

Työtilanteeni ja "kiireeni" on täysin sama kuin eilen tähän aikaan. Erona on se, että eilen olin lamaantuneen stressaantunut ja nyt oloni on rauhallinen, levollinen ja kirkas. Alan uskoa kehittelemääni hormoniteoriaan enemmän ja enemmän. Tai eihän se minun teoriani ole, mutta se on tapa ajatella ja elää, jonka olen ottanut johtoajatuksesi elämässäni. Analysoimalla ja pohtimalla voi ratkoa ongelmiaan, mutta vain tiettyyn pisteeseen saakka. Pohtimalla voi muuttaa omia asenteitaan ja alkaa sen myötä toimimaan toisin, mutta ei analysointi itsessään paranna mielialaa sen erityisemmin. Tiettyjen asioiden tekeminen, joiden tekemiseen olet saattanut päätyä pähkäilemisen kautta, sen sijaan piristää, koska ne saavat kehosi erittämään erilaisia mielihyvää tuottavia hormoneita.

Jos perustaisin parantolan masentuneille, siellä olisi terapiaa ja keskusteluja, mutta suurin osa ajasta tehtäisiin ihan muuta: liikuttaisiin, kokattaisiin, syötäisiin hyvin, seurusteltaisiin. Sen sijaan, että yrittäisin pakottaa potilaat puhumaan ongelmistaan, patistaisin heidät tekemään asioita ja sosialisoimaan. En ottaisi kuuleviin korviini nurinoita sänkyyn makaamaan jäämisestä.

Jos olisin eilen jäänyt työpäivän jälkeen kotiin ja viettänyt koko illan koneen äärellä, olisi oloni nyt todennäköisesti surkea. Olisin nukkunut jälleen huonosti ja stressaavat ajatukset olisivat jääneet luupille päähäni. Kun sen sijaan pakotin itseni salille ja vietin sen jälkeen hauskan illan ystävän, hyvän ruuan ja viinin äärellä, oloni on mainio ja vereni kortisolitasot alhaalla.

Paska maanantai

Pännii. Unohdin mennä yhteen tapaamiseen. Muistin ajan väärin. Argh! Nolottavaa ja raivostuttavaa.

Minulla on tällä hetkellä monta rautaa tulessa ja on hämmentävää, miten helposti sitä menee suorittamis-moodille, vaikka on monta viikkoa ollut levollisin mielin. Ylikierroksilla käydessä kaikki hienot opit siitä, miten pitää itsestä huolta unohtuu hetkessä. Ruoka-ajat venyvät, tauot unohtuvat ja en tee niitä asioita, jotka auttavat palautumaan ja yritän piristää itseäni vääränlaisilla keinoilla.

Tutun Facebook-statusta lainatakseni: "Syyskuu hyökkää naamaa vasten kuin märkä sukka. Hienosti saa stressilukemat kiihdytettyä nollasta sataan tarvittaessa! ARGH."

Kiire on mielen konstruktio ja stressi useimmiten seurausta niistä paineista, joita olen itse itselleni luonut. Se, että tekee enemmän töitä harvemmin auttaa stressin tunteeseen. Olen alkanut pikkuhiljaa oppia, että sillä mitä teen työajan ulkopuolella on eniten merkitystä. Minun on vain sinnikkäästi pidettävä kiinni siitä ajatuksesta, että vapaa-aika on pyhää ja minun on käytettävä se viisaasti. Teen niitä asioita joista tulee hyvä olo ja välttelen jumitusaktiviteetteja. Harmi vain, että näihin stressintunteisiin ei ole mitään pysyvää patenttiratkaisua vaan tämä on tällaista loppuelämän kestävää taaplailua ja tasapainottelua. Siitäkin voi stressata että stressaa, niinkuin minä nyt. Parasta kai olisi hyväksyä se, että stressistä ei koskaan pääse täysin eroon eikä se ole maailmanloppu jos minulla on välillä tällaisia ärsytyspäiviä. Ei ole maailmanloppu, että unohdin yhden tapaamisen.

Nyt onkin jo vähän parempi mieli. Onneksi minulla on tämä paikka, minne purkaa kaikki tunteet, miellyttävät ja epämieluisat. Kirjoittaminen auttaa laittamaan asiat mittasuhteisiin.

Maanantai-vitutuksessa rypemisen sijasta voisinkin muistella mennyttä viikonloppua. Hauskuutta oli tanssit Lammassaaressa, pitkospuut ja niitä pitkin juhlapaikalle tallustaminen hirmuisessa sateessa. Hauskuutta oli mennä hyvällä hevi-osastolla varustettuun ruokakauppaan ja ostaa valikoima mahdollisimman outoja hedelmiä - ihan vain huvin vuoksi. Hauskuutta oli myös hetket kaverilta saadun kirjan ääressä: hupaisa ja virkistävä Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville (Mary Ann Shaffer ja Annie Barrows, 2010). Hellyyttävää oli kipeän ystävän kiitollisuus siitä, että vein hänelle ruokaa ja lääkkeitä. Hupaisaa oli viestittely Nuoren Kollin kanssa, jonka olin jo laittanut kaverikategoriaan, mutta joka haaveili minusta kinkyn hoitsun vaatteissa. Sympaattista oli nuorukainen, joka alkoi jutella kanssani bussissa ja jonka kanssa keskustelimme kymmenen minuuttia sushin tekemisestä.

Kyllä tämä tästä - satunnaisesta vitutuksesta huolimatta.

Prr.. prr. Ihana ex-pomoni soitti juuri ja pyysi punaviinille luokseen parin kilometrin päähän. Juuri mitä tarvitsen! Vielä kun kiepautan sinne kuntosalin kautta, niin saadaan tämän tytön endorfiini-oksitosiini-dopamiinitasot kohdilleen! Daaliah kuittaa.