Se kuuluisa terve itsekkyys

Kun puhutaan jaksamisesta, keskustelu johtaa yleensä omien rajojen tunnistamiseen. Ja totta tosiaan, olen viime viikkoina joutunut pohtimaan paljon omia rajojani ja sitä, mihin kaikkeen venyn. Onnittelin itseäni pari viikkoa sitten huipentumansa saavuttaneen projektin kohdalla siitä, että tällä kertaa en polttanutkaan itseäni loppuun. Tästä ajatuksesta hurmaantuneena ajattelin, että eihän minun tarvitse levätä lainkaan, vaan voin kahmia menoja surutta. Joka päivälle on ollut tekemistä ja kotona olen käynyt vain kääntymässä. Tällä viikolla kuitenkin huomasin, että kaikki ei ole kohdallaan. Kotona oleminen ei ollut lepoa vaan koomailua ja moni asia ja ihminen alkoi ärsyttämään. En enää nauttinut ihmisten seurasta vaan aloin kaivata yksinoloa ja toimettomuutta. Raja oli tullut vastaan.

Useampi ihminen on pyytänyt minulta tällä viikolla palveluksia. Ylikuormittuneena huomasin närkästyväni näille ihmisille, jotka toisistaan tietämättä pyysivät apua pienissä asiossa. Jos nämä pyynnöt olisivat tulleet pitemmällä aikavälillä ja stressittömämpänä aikana, minulla ei olisi ollut mitään ongelmaa niiden toteuttamisessa. Pyydänhän itsekin koko ajan palveluksia. Huomasin närkästyväni myös siitä, että ihmiset haluavat tavata minua. Minun teki mieli huutaa, että ettekö te tajua, että haluan nyt olla yksin ja ladata akkuja, enkä halua tuntea syyllisyyttä epäsosiaalisuudestani. Lopulta kieltäydyin lähes kaikista pyynnöistä, olivatpa ne kuinka pieniä tahansa. Peruin myös jo sovittuja tapaamisia. Tein näin, vaikka tuntui todella vaikealta sanoa ei ja asettaa oma levon tarve toisten tarpeiden edelle.

Minua on myös pyydetty erään organisaation hallitukseen ja olin jo suostumassa, kun sain selville, että kyseisen organisaation asiat ovat todella huonolla tolalla: konflikteja, talousongelmia, epäluottamusta. Tiedän, että voisin asiantuntemukseni ja sosiaalisten taitojeni avulla tehdä paljonkin tämän organisaation hyväksi. Olen kuitenkin jäänyt miettimään, miksi ryhtyisin tähän projektiin: mitä minä siitä saan ja saanko siitä riittävästi vastinetta panostukselleni? Miksi juuri minun tulisi ryhtyä tämän organisaation pelastajaksi? Tyydyttäisinkö tällä mitään muuta kuin omaa kunnianhimoani? Pohdinnan jälkeen olen päättänyt kieltäytyä tästä luottamustehtävästä.

Opetus? Minä en ole korvaamaton. Joku muukin voi tehdä ne asiat, joita minulta pyydetään. Voin kieltäytyä asioiden tekemisestä ja jopa seurasta. Voin olla itsekäs ja asettaa omat tarpeeni muiden edelle. Olen myös hokenut itselleni olevani ekstrovertti, joka saa energiaa toisten ihmisten seurasta, mutta huomaan, ettei tämä pidä aina paikkansa. Väsyn ihmisiin varsinkin silloin, kun he tarvitsevat minulta jotakin. Väsyneenä olen tulkinnut ihan viattomat tapaamispyynnötkin itsekkäiksi yrityksiksi varastaa energiaani. Satunnaisen introvertin tunnistaminen ja tunnustaminen itsessäni on ollut tervehdyttävä kokemus.

Olen pohtinut jonkin verran omia rajojani myös suhteessa miehiin. Mitä olen valmis hyväksymään? Toisaalta miesten suhteen olen pohtinut myös sitä, olenko liiankin itsekäs. Oliko oikea päätös tyrmätä muusikko hänen addiktionsa vuoksi? Saako ajatus miehen lapsista ja perhe-elämästä ahdistaa? Olenko onnellisempi yksin vai sellaisen miehen kanssa, jolla on myös puutteita? Omat rajat suhteessa miehiin pelottaa minua erityisen paljon, koska kokemuksesta tiedän, että oma minuus on vaarassa sulaa pois parisuhteessa. Toisen tarpeet ja toiveet saattavat saada liiankin suuren roolin, vaikkakin vain oman pään sisällä. Olen ajatellut, että koska parisuhteessa on kysymys jonkinasteisesta symbioosista, on valittava erityisen tarkkaan, kenen solut päästää sulautumaan omiinsa. Ehkäpä parisuhteessa pelottavinta on sen rajattomuus.