Istun pihakeinussa työpaikan miehen kanssa. Syömme jäätelöä ja puhumme ihmissuhteista. Aavistan hänen haluavan enemmän. Puhun siitä, miten haluan olla yksin. Sanon ei jo ennen kuin kysymystä on tehty. "Minä kun juuri ajattelin pyytää sinut treffeille." Sivuutan kommentin ja jatkan jäätelön syömistä.
Muusikko on pyytänyt minut kahville. "En kestä häröilyä, en lainkaan", sanon. Puhun työasioista, mutta oikeasti kerron hänelle: "En voi ottaa sinua elämääni, kun asiasi ovat noin sekaisin."
Mitä minä haluan? En näköjään ainakaan ihmissuhdetta. Tai haluan suhteen taruolennon kanssa, jonkun virheettömän, joka tekee samalla minusta enkelin. Jonkun, jossa omat virheeni eivät peilaudu.
Sika mieheksi kirjoitti siitä, miten ensimmäinen merkittävä suhde voi määritellä ne odotukset, joita sinulla on kaikkia muita suhteita kohtaan sen jälkeen. Minusta alkaa tuntua siltä, että tämä on totta omalla kohdallani.
Minun elämäni tärkein suhde kesti seitsemän vuotta. Ihailin ja kunnioitin tätä miestä ja hänestä on muodostunut mielessäni hyvän miehen perikuva. Huomaavainen, ystävällinen ja ihminen, joka ei koskaan purkanut omaa pahaa oloaan muihin ihmisiin. Minun oli lopulta luovuttava hänestä, mutta ilmeisesti en ole luopunut ajatuksesta, että miehen tulisi olla kuin hän. Ja jos mies ei ole kuin hän, olen mieluummin yksin.
Vaikka mies oli hyvä, olin suhteessa onneton. Sen dynamiikka ei toiminut; siinä oli liikaa minua ja liian vähän häntä. Miehen poissaolevuus kalvoi minua. On kuitenkin toinenkin suhde, jonka huomaan vaikuttavan odotuksiini. Hyvin pian suhteeni päättymisen jälkeen kohtasin miehen, joka kohteli minua kuin prinsessaa. Häneltä sain kaiken sen huomion, josta jäin paitsi pitkässä suhteessani. Hän veti minut pois surusta, jonka suhteeni päättyminen minussa aiheutti. Tämä oli tasapainoinen suhde, jossa kumpikin oli läsnä ja jossa tunsin itseni erityiseksi.
Nyt minä en sitten päästä ketään elämääni tai haikailen sellaisten perään, jotka eivät halua minua. Haluan sellaisen miehen kuin yksi mies menneisyydessä oli ja sellaisen suhteen kuin toinen mies vuosien takaa tarjosi minulle. Taidan olla loppuelämäni yksin. Tai sitten vietän satunnaisia öitä tuntemattomien kanssa niin, että saan edes hetken hellyyttä ja himoa, ennen kuin huomaan jonkin vääränlaisen piirteen miehessä tai suhteessa.
Ludovico Einaudi: Walk
Jaahas, haiskahtaisi vähäsen myöhäisillan itsesäälikohtaukselta. Jotenkin tuntuu vaikealta kuvitella, että nuo eksät olisivat olleet niin täydellisiä, ettei mistään enää niiden veroista löytyisi. Varsinkin kun itsesäälissärypijä on kolmikymppinen nainen. Kolmekymppiä mittarissa ja elämä ohi...Enpä oikein jaksa uskoa tuota, etenkin kun nainen mainostaa itseään sosiaaliseksi.
VastaaPoistaVoih, I feel you. :(
VastaaPoistaToisaalta ajattelen kuin Indigo. Olemme nuoria. Kyllä me vielä tapaamme Hyvän Miehen, joka vetää vertoja elämämme rakkauksille. Ehkäpä useitakin.
Mutta niin.. mitä jos ei? Onhan sellaisiakin tarinoita olemassa.
Turhahan näitä on pohtia ja jossitella. Se tapahtuu, mikä on tapahtuakseen.
Joskus sitä vain itseni ottaa valtaansa ääretön suru siitä, mitä olen menettänyt. Ei siinä silloin ole tilaa toivolle.
Isla
Hyvä Mies, HYVÄ MIES! Tell me about it. Onko tässä itse tullut liian krantuksi vai käykö 90% kolmekymppisistä sinkkumiehistä läpi jotain ääliövaihetta?
PoistaItselläni suurin ongelma tässä pariutumisessa tuntuu olevan se, että "mitä jos ei" tuntuu ihan mahdoliselta ratkaisulta. Yksinolo tuntuu hyvältä ja olen nyt onnellisempi kuin koskaan parisuhteessa. Tarvitaan pirun hyvä mies ja todella hyvä suhde, että uskoisin sen voittavan nykyisen elämäntilanteeni. Lopputuloksensa kranttu kolmekymppinen nainen.
Oon kyllä vähän jäävi kommentoimaan tota miesten ääliövaiheisuutta, mutta ainakin omassa tuttavapiirissä miehet on ihan semi-normaalinoloisia - poislukien mä ja pari muuta FUBAR -tapausta. Just viime viikolla kolahti postiluukusta kutsu kaverin kesähäihin; tai paremminkin hää-ristiäs-komboon - kaveri on ollut touhukas, nääs. Eli kyllä kolmikymppisissä pitäs olla vielä jäljellä joitain käyttökelpoisia uroksiakin.
PoistaAha, "mitä jos ei" tuntuukin sitten kuitenkin ihan mahdolliselta ratkaisulta? Muistaakseni se ei ollut kovin varteenotettava vaihtoehto vielä pari postausta sitten. Possukin taisi komppailla puhumalla toooosi pehmeitä naisen ruumiin ääriviivoista...Eli elo on nyt niin lokoisaa, että 99,682 prosenttia miehistä vain laskisi elämänlaatua? Noh, sanoinhan mä, että mitä niitä miehiä ottamaan itelleen riesaksi.
Yksinolo tuntuu minustakin hyvältä, on aina tuntunut, mutta paremmalta tuntuu yhdessä Hyvän Miehen kanssa. Paljon paremmalta.
PoistaOlin kranttu jo parikymppisenä. Silloin en vain tiennyt, miten mahtavaa on jakaa elämänsä Hyvän Miehen kanssa. Joten en osannut sitä kaivatakaan.
Nyt tiedän ja kaipaan.
Isla
Isla: Sepä se. Kun tietää, että parhaimmillaan se voi tuntua todella HYVÄLTÄ. Kun aistit herää eloon ja olet yhtä toisen kanssa, hengen ja ruumiin tasolla.
PoistaIndigo: Ristiriitaisuudet - elämän suola.
Rankka työviikko+univelka+dumpataan pari miestä+päälle vielä muutama siideri=ääretön suru
VastaaPoistaDaaliahilla on ehkä mun mielestä parhaimmat mahdollisuudet löytää joku säädyllinen mies, jos vertaa näihin muihin sinkkublogeja rustaaviin eukkoihin joiden tuotoksia olen lueskellut.
D. on
1) nuori
2) nainen
3) sosiaalinen
4) tykkää matkustella
5) asuu isossa kaupungissa
Tossa on mun nähdäkseni viisi erittäin hyvää syytä mitkä estää ikisinkkuuntumisen karmaisevan kohtalon. Jos - against all odds - sattuu kuitenkin ikisinkkuuntumaan, niin sitten ei auta kuin hankkia kämppä täyteen karvaisia nelijalkaisia ystäviä pitämään seuraa.
http://aijaa.com/XsiV1o
No mutta, kiitos luottamuksesta Indigo :D Matkustelua en tosin ole harrastanut vuosiin, ja jos tuntisit minut paremmin, tietäisit, että lemmikkieläimet ja minä emme sovi samaan kämppään.
PoistaKiitos myös myötätunnosta, vaikka itsesääli ja suru eivät ehkä ole niitä sanoja, joilla kuvaisin olotilaani. Tuntuu jopa, että hieman feikkasin tuota kirjoittaessa. Olen kuin masentunut, joka ei tunne oikeastaan yhtään mitään mitä rakkaussuhteisiin tulee, mutta joka esittää tuntevansa, koska se kuuluun normaaliin ihmisyyteen.
Tämä masennuksesta kertova sarjakuvin kuvitettu blogipostaus kuvaa hyvin tätä tunnetta:
"However, I could no longer rely on genuine emotion to generate facial expressions, and when you have to spend every social interaction consciously manipulating your face into shapes that are only approximately the right ones, alienating people is inevitable."
http://2.bp.blogspot.com/-cPbgKszird0/UWs6jhWsQKI/AAAAAAAAI78/n_ZRaq-Ag54/s640/ADTWO10.png
http://1.bp.blogspot.com/-J5jAAZKD4Yg/UWs6nLHl4eI/AAAAAAAAI8E/gsu31X-sq9w/s640/ADTWO11.png
http://2.bp.blogspot.com/-lISkThmB-M4/UWs6qK-tINI/AAAAAAAAI8M/Tn-p-qkqP3M/s640/ADTWO12.png
Talo on jo täynnä karvaisia nelijalkaisia, joten ehkäpä mä ikisinkkuudun ihan suosiolla. :D
PoistaIsla
Ok, Daaliah will die alone without 72 cats.
PoistaKuuluu normaaliin ihmisyyteen? Mä en ainakaan jaksa esittää mitään emootiota, joita mulla ei todellisuudessa ole. Hmm, ehkä mä en sitten kuulu normaaliin ihmiskuntaan - like I care. Nykyisin nää blogit on ainoa paikka, missä pariutuminen yms. sellainen sivuaa mun elämää.
Isla: Sanooko ne nelijalkaiset "hau" vai "miau"?
Poista:D That's more like it.
PoistaEhkäpä mä vaan haluan enemmän kommentteja blogiini. Niitä tuntuu saavan sillä, että kirjoituksessa on jonkinlainen vahva tunnelataus. Tarkastelen yleensä elämääni melko kylmän analyyttisesti, eikä sellaiset herätä juurikaan intohimoja tai kommentteja.
Indigo: Sekä että. Kun mä kuolen, kissat syö mun sisuskalut ja koirat kaluaa luut. :D
PoistaIsla
Ok, eli elukoilla on safkat järkättynä, jos emännälle sattuu jotain. Kun herkut on loppu, niin ne pistää päälle kauhean haukku- ja naukukonsertin, jolloin naapurit tulee kattoo, että mikä hätänä. Ovella on sitten vastassa rekku reisiluu hampaittensa välissä. Ensiluokkaista lööppikamaa.
PoistaJep, eläinrakkaan mieltä lämmittää, että karvakamujen muonitus on taattu vaikka itse heittäisinkin lusikan nurkkaan. :D ja seuraa niilä on toisistaan sekä iso talo, missä temmeltää. Ei siis hätiä mitiä.
PoistaIsla