Lievää panikointia ilmassa. Innostumiskrapulaa kaikenmaailman projektisuunnitelmista. Jännä, miten mulle heti iskee kauhea kammo siitä, että poltan itteni piippuun kun innostun. Mutta kaiketi hyvä vaan näin. Mun mieleen on jäänyt niin vahva muistijälki syksyisestä burn outista. Yritän nyt muistutella itselleni, etten ole supernainen vaan mun on oikeasti mietittävä mihin kaikkeen sanon kyllä.
Nopeasti nämä mielialat muuttuu. Voittajafiiliksestä pelkoon siitä, että paletti hajoaa. Mä kyllä niin haluan oikeisiin töihin. Siis siihen tilanteeseen, että saan kuukausipalkkaa vakiduunista. Kulttuurialalla tuntuu vaan olevan niin silppua. Mutta tiistaina on tosiaan työhaastis yhteen harvinaiseen kokopäivävakiduuniin. Vaikka himona siinäkin saa duunia tehdä. Mutta saispa vastinetta.
Ongelmana se, että miten pääsen eroon noista semityöharrastusyhdistyshässäköistä... tehnyt itseni liian tärkeäksi. Tai näin mä luulen. Pitäis luottaa siihen, että muutkin ottaa vastuuta jos mä en enää ookaan maisemissa. En ole korvaamaton.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti