Isänrakkaus

Isäni kuoli vuonna 2005 ja hän olisi nyt melkein 70-vuotias. Minä muistan hänet hassuttelijana ja hoivaajana. Hän oli äärimmäisen ylpeä meistä tyttäristään. Hänen isänrakkautensa on ollut tärkeä palikka itsetuntoni rakentamisessa.

Tänään mieleeni muistui, mitä isän läsnäolo voi olla parhaimmillaan. Meillä on töissä pian eläkkeelle jäävä herrasmies, jonka kanssa olemme ystävystyneet viimeisen puolen vuoden aikana. Hän teki tänään osan päivästä töitä huoneessani ja juttelimme niitä näitä. Olemme molemmat filosofointiin kallistuvia pohdiskelijoita ja keskustelumme muuttuvat nopeasti hyvinkin syvällisiksi. Käymme aina vuorotellen norkoilemassa toistemme työpisteillä ja pohdiskelemme syntyjä syviä.

Tuntuu hyvältä, kun elämässä on vanhempi mies, joka kannustaa ja välittää samalla tapaan kuin muistan oman isäni kannustaneen. Tämän miehen elämä on toki kulkenut hyvin erilaista reittiä kuin isäni. Hän on menestynyt ja elää onnellista elämää omanarvontuntonsa säilyttäneenä ja arvostettuna ihmisenä.

Täytyy arvostaa näitä ihmissuhteita, joita elämä heittelee ulottuvilleni. Turku muuttuu sitä kodimmaksi mitä vahvempia ihmissuhteita solmin täällä.