Valintoja

Minusta vanheneminen on ollut antoisaa. Olen kokenut, että minusta on ikävuosien karttuessa tullut hieman viisaampi. Tämä näkyy itsetuntemuksessa ja kyvyssä ennakoida tilanteita. Koen, että olen oppinut aiemmista kokemuksista ja etten enää syöksy päätäpahkaa suhteisiin, joiden tiedän aiheuttavan minulle pitkällä tähtäimellä stressiä ja ahdistusta. Joku voisi kutsua tätä varovaisuudeksi, mutta mielestäni on kyse vain järkevästä itsensä suojelemisesta. Kestäviä ratkaisuja pikavoittojen sijasta.

Kohtasin viime viikolla kaksi valinnan paikkaa. Miehiin liittyen luonnollisesti. Kummankin kohdalla olen joutunut pohtimaan asioita pitemmällä tähtäimellä ja kysymään itseltäni, mihin olen valmis ja mitä oikeastaan haluankaan.

Juttelin maanantaisen treffikumppanin kanssa mahdollisista toisista treffeistä ja selvisi, että hän ei ole valmis varsinaiseen deittailuun, vaikka olisi mielellään muuten kyllä lähtenyt seuraksi. Jäin sitten miettimään asetelmaa ja päätin, että ei tapaamisissa ole tässä vaiheessa järkeä, jos minä olen kiinnostunut miehestä romanttisessa mielessä ja hän ei ole joko valmis uuteen suhteeseen tai ei ole riittävän kiinnostunut minusta. Päätin, että en halua laittaa itseäni siihen tilanteeseen, että elättelen toiveita miehen mielen muuttumisesta tai ryhtyisin rakentamaan kaverisuhdetta, kun haluan jotain muuta. Päätös oli lopulta helppo tehdä, kun olin rehellinen itselleni ja ennakoin niitä tunteita, joita asetelma tulisi herättämään minussa.

Toinen valinnan paikka tuli vastaan tänä viikonloppuna. Tapasin baarissa perjantaina miehen, jonka kanssa klassisesti ”kemiat kohtasivat”. Keskustelu meni nopeasti syvälliselle tasolle ja tuntui, että ymmärrämme toisiamme. On mahtava tunne, kun kommunikointi toisen kanssa on niin intensiivistä ja kiinnostavaa, että muu maailma ympäriltä katoaa. Alkoholi tottakai auttaa tällaisen tilanteen syntymisessä, mutta ei pelkkä alkoholi sellaista yhteyden tunnetta luo. Tuntui luontevalta kutsua mies luokseni ja viettää yö yhdessä, ja aamupäivä ja iltapäivä. Tuntui hyvältä päästää toinen iholle, rakastella ja nukkua toisen kainalossa. Puhua pehmeällä äänellä ja katsella toista hymyillen. Kuunnella yhdessä musiikkia ja puhua taiteesta. Muusikkohan tämäkin herra oli. Blogimaailmassamme ilmeisen vetoava tyyppi ;)

Mies on ihana ja välillämme oli vahva yhteys. Selvisi kuitenkin, että miehellä on eräs addiktio. Kyse ei ole alkoholista tai huumeista, mutta kuitenkin pahimmanlaatuisesta riippuvuudesta, joka vaikuttaa hänen elämäänsä hyvinkin paljon ja myös ihmisiin hänen ympärillään. Hän toi sen avoimesti esille ja ilmeisesti halusi pelata avoimin kortein. Olen lauantaista lähtien pohtinut asiaa ja kysellyt neuvoa ystäviltä. Yllättävän moni naispuolinen kaveri on sanonut, että anna mennä vaan. Heidän mielestään tässä vaiheessa on liian aikaista mietiä asioita niin pitkälle, että en tapailisi häntä tämän asian takia. Yhden miespuolisen kaverin suusta kuulin eilen vahvan vastakkaisen mielipiteen. Hänen mielestään on kyse niin pahasta addiktion muodosta, että minun ei kannata harkita seurustelua tämän ihmisen kanssa.

Voi olla, että on liian aikaista miettiä asioita vuosiksi eteenpäin tai pohtia, millaista olisi elää sellaisen ihmisen kanssa, jolla on kyseinen riippuvuus. Minä kuitenkin tunnen itseni. En minä osaa elää vain tässä hetkessä, vaan ennakoin ja suunnittelen. Minulla on myös vahva tarve löytää ratkaisu minua askarruttaviin asioihin. En halua myöskään ajatua tilanteisiin ja suhteisiin vaan tehdä tietoisen päätöksen siitä, onko jokin asia minulle hyväksi. Oli ihanaa päästää toinen ihminen lähelle ja oli upeaa löytää ihminen, joka ymmärsi minua niin hyvin. MUTTA, en halua suhteeseen miehen kanssa, jolla on tämä kyseinen addiktio tai oikeastaan mitä tahansa elämänlaatua selkeästi huonontavaa riippuvuutta. Isäni oli alkoholisti ja tiedän, miten tuhoava vaikutus riippuvuuksilla voi olla lähipiiriin. En pystyisi elämään miehen addiktion kanssa tai hyväksymään sitä ilman, että yrittäisin muuttaa häntä. En halua alkaa tapailemaan miestä, koska kiintyisin häneen väistämättä ja silloin olisi todella vaikea repiä itseään irti suhteesta.

Viikonlopusta ja tästä kohtaamisesta jää kuitenkin hieno muisto. Se antaa toivoa siitä, että voin löytää minua ymmärtävän miehen. Se myös muistutti niistä miellyttävistä asioista, joita parisuhteeseen kuuluu. Kosketus, katseet ja sisinpänsä avaaminen toiselle. Oli myös avartavaa kuunnella yhdessä musiikkia ja kuulla, mitä musiikki tarkoittaa ihmiselle, joka on omistanut sille koko elämänsä. Hän esitteli minulle paljon uusia musiikintekijöitä. Ehkä menen häntäkin vielä kuuntelemaan, vaikka en voi antaa sydämeni valita häntä.

Solange laulaa ”I decided that you are the him for me”. Jonain päivänä...

Pakkomielle

Obsession: 

the domination of one's thoughts or feelings by a persistent idea, image, desire, etc.

Siskoni luki eilisen postaukseni ja kommentoi osuvasti puhelimessa, että ajattelen taas liikaa. Hän jos kuka tuntee minun akilleen kantapääni: stressaantuneena minusta tulee pakkomielteinen. Olen ylivirittyneessä tilassa ja tämä tila on minulle aivan liian tuttu syksyltä 2011, jolloin ajoin itseni työuupumukseen. Jouduin tekemään viime viikonlopun töitä eli toisin sanoen olen tehnyt nyt 10 päivää töitä putkeen. Projektimme pitäisi saada päätökseen viikon sisällä, mutta se on jäljessä aikataulusta erään epäluotettavaksi osoittautuneen henkilön takia. Tämä tilanne ahdistaa minua todella paljon ja pahinta on se, että olen voimaton tilanteen edessä. Käyn ylikierroksilla, koska en tiedä mihin kohdistaa turhautumiseni.  

Olen ollut yksin toimistolla sairastumisien takia, enkä ole voinut puhua asiasta kunnolla kenenkään kanssa. Hallituksen puheenjohtajaltakaan en saa tukea, koska hän ihmisenä vain lisää hermostuneisuuttani. Kun tähän tilanteeseen lisätään vielä se jännitys mitä maanantaiset treffit toivat tullessaan ja näillä hetkillä alkavat kuukautiset, niin täytyy vain huutaa: Apua! Miten saan rauhoitettua itseni? Nyt en nuku tai syö kunnolla ja stressaan jatkuvasti. En ole aiemmin tarkistanut työmaileja kotona, mutta nyt teen sitäkin, koska en pysty rauhoittumaan, vaan ajattelen projektin takkuilua pakkomielteisesti. 

Mutta onneksi tunnistan tämän tilanteen nyt kun sitä on jatkunut vasta noin viikon ajan. Viimeksi jatkoin tähän malliin kahden kuukauden ajan ja lopputuloksena oli yli puoli vuotta kestänyt burn out. Ja onneksi  työparini tulee tänään takaisin töihin ja kohta on viikonloppu.

Minun on päästettävä irti. Hyväksyttävä se, että en voi hallita kaikkea ja että minun on turha murehtia asioista, joihin en voi vaikuttaa. Nyt ei todellakaan ole hyvä aika deittailulle. Minun on hetken aikaa keskityttävä vain itseeni ja omaan hyvinvointiini. Vältettävä lisästressiä aiheuttavia asioita jonkin aikaa. 

Suhteen roolit

Kuka pitää huolta kenestä? Kuka vie suhdetta eteenpäin? Nyt kun näköpiirissä on aidosti kiinnostava mies, olen tullut ajatelleeksi parisuhteen rooleja. Parhaimmillaanhan parisuhde on sitä, että tuetaan ja autetaan toista aina kun toinen on avuntarpeessa ja suhteeseen panostetaan suunnilleen yhtä paljon, mutta voiko tilanne olla joskus liiaksi kallellaan toiseen suuntaan? Kun toinen profiloituu siksi vahvemmaksi parisuhteen osapuoleksi, joka tukee toista liiaksikin ja joka ottaa suhteen hoitamisen omalle kontolleen.

Minä olen vahva persoona. Minuun on helppo tukeutua ja usein hakeudunkin tähän rooliin etenkin työelämässä. Kaverisuhteissa sen sijaan en siedä lainkaan ripustautumista ja alan helposti hyljeksiä ihmisiä, jotka eivät ole mielestäni riittävän itsenäisiä. Kaverisuhteissa huomaan usein olevani se passiivisempi osapuoli. Parisuhde onkin sitten kimurantimpi juttu. Koska aidosti pidän ihmisestä ja olen valmis ottamaan hänet osaksi elämääni, haluan luonnollisesti tarjota toiselle kaiken mahdollisen tuen ja olla aktiivinen.

Nämä ajatukset heräsivät mieleeni maanantain treffeillä, kun kuuntelin miestä. Hän on tällä hetkellä hyvin väsynyt. Kuukauden työmatka rapakon taakse oli verottanut voimia ja hän nukkuu huonosti, osasyynä epämukava patja. Puhuimmekin varmaan kolmasosan treffeistä patjoista :) Itsekin olen juuri nyt stressaantunut ja väsynyt. Mies tuntuu oikealta, mutta en tiedä onko tämä juuri paras hetki kummallekaan tiiviimmän tapailun aloittamiseksi. Osittain mietityttää myös se, että miehen erosta on kuitenkin vasta reilu kaksi kuukautta.

Tiiviin tapailun aloittamisessa mietityttää sekin, että se on yllättävän energiaa vievää. Ihastuneena olet eräänlaisessa hyperventilaatio-tilassa. Et saa unta ja kaipaat toista. Jos samaan aikaan olet väsynyt ja kiireinen, niin lopputuloksena saattaa olla itsensä piippuun ajaminen. Kuulostanko kauhean järkiperäiseltä? :) Onko koskaan hyvää aikaa suhteen aloittamiseen?

Niin, ja minä mietin omaa rooliani. Kuinka aktiivisesti jaksan viedä asioita eteenpäin, ehdottaa tapaamisia tai olla ymmärtäväinen toisen väsymykselle. Jaksanko olla se vahvempi ja suhdetta eteenpäin vievä osapuoli? Tähän mennessä minä olen ollut aktiivisempi kuin hän. Se on tuntunut luontevalta kun olen ollut aidosti kiinnostunut ja koska miehen erosta on niin vähän aikaa. Jos hän olisi ollut kovin innokas, olisi tuntunut siltä, että hän on etsimässä laastaria. Minulla ei ole epäilystä, etteikö mies tutustuisi minuun mielellään ja olisi aidosti kiinnostunut. Hän on halunnut tavata heti kun tapaamisesta on ollut puhetta ja hän vaikutti pettyneeltä, kun parin tunnin treffien jälkeen, aloin tehdä lähtöä kotiin. Halasi ja puhui uudelleen näkemisestä.

Haluaisin vain välttää sen, että otan liian vastuullisen roolin suhteessa, vaikka eihän tässä nyt mistään suhteesta voi vielä edes puhua. Minun täytyy kuitenkin tiedostaa selkeästi oma käyttäytymiseni. Jos en halua olla tässä roolissa, niin minun on annettava toiselle tilaa lähestyä minua. Minulla on tästä asiasta selkeästi jonkinlaisia traumoja entisestä suhteestani. Mies tukeutui siinä hyvin paljon minuun ja minusta tuntui, että suhteen hoitaminen oli minun harteillani. En halua olla siinä tilanteessa uudestaan. Onneksi minulla on kokemusta myös suhteesta, jossa nämä asiat olivat hyvin tasapainossa.

En halua pelailla tai esittää vaikeastitavoiteltavaa, mutta luulenpa, että kiinnostukseni on välittynyt sen verran hyvin, että nyt hieman hengähtää ja keskittyä muuhun elämään. Annan hänelle tilaa ottaa askel minua ja kohti ja annan asioiden mennä omalla painollaan. Juuri nyt ei ole ehkä oikea hetki, vaikka ihminen olisikin oikea. En halua myöskään minkäänlaiseen hoivaajan rooliin. Jos toinen on väsynyt ja ehkä vielä toipuu edellisestä suhteesta, odotan mieluummin, että hän saa elämänsä tasapainoon.

Tunneintesiteetti

Keskustelin kerran serkkuni kanssa siitä, mitä toivomme mieheltä. Puhuimme erityisen paljon temperamenteista ja niiden yhteensopivuudesta. Päädyimme keskustelumme kautta tunneintesiteetin käsitteeseen. Mieheltä toivoo samankaltaista tunneintesiteettiä. En halua miestä, joka on toivoton romantikko ja draamaan taipuvainen, koska en ole sellainen itse. En jaksaisi pitemmän päälle miehen ylitsevuotavia tunteita siitä yksinkertaisesta syystä, en jaksa vastata niihin samalla tunneintesiteetillä. Toisaalta en halua myöskään jääkalikka-miestä, joka ei puhu tunteistaan lainkaan ja kommunikoi lähinnä passiivisaggresiivisuuden kautta.

Kun eilen istuskelin iltaa minua kiinnostavan miehen kanssa, minulla oli rauhallinen ja hyvä olo. Ei tuntunut siltä, että minun pitäisi pinnistellä. Olla puheliaampi tai vähemmän puhelias, tunteikkaampi tai vähemmän tunteikas, flirttaavampi tai vähemmän flirttaava. Olin vain oma itseni. Sellainen olo, että ei tässä ole kiire mihinkään tai että pitäisi yrittää viedä tilannetta aktiivisesti mihinkään suuntaan.

Ehdottomasti haluan tutustua häneen paremmin, mutta hiljaksiin.

Erityislaatuinen mies

Huh - viime aikoina en ole juuri ehtinyt blogia päivittämään. Minusta on tullut rutiinien orja. Olen töissä ja harrastan liikuntaa 5 kertaa viikossa. Eipä siinä juuri muuta ehdi, kun loppuaika kuluu lähinnä kavereiden kanssa ja nukkuessa. Olemme saattamassa erään projektin loppuun viikon parin aikana ja täytyy sanoa, että olen siitä erittäin ylpeä. Se on minun lapseni ideasta ja rahoituksen hankkimisesta lopulliseen toteutukseen. Saimme rekryttyä sen toteutukseen todellisen unelmatiimin ja lopputulos tulee olemaan merkityksellinen koko alalle. Kahden viikon päästä on lanseerausbileet ja tänään sain varmistettua sinne juomasponssinkin, joten juhlista on tulossa ikimuistoiset. On outoa ajatella sitä, millaisessa mielentilassa olin vuosi sitten: lannistunut ja väsynyt. Now I'm back in the game. Vahvempana ja viisaanpana ja rajani tuntevana.

Nyt minua jännittää. Elämässäni olisi miehen kokoinen kolo. Olen tasapainossa. Minä tunnistan, millainen mies on minulle hyvästä.

Mies, jonka tapaan maanantaina, on kiehtova. En tunne häntä, mutta hän tuntuu tutulta. Hänessä on monta ominaisuutta, jota haluan mieheltä. Kunnollinen ja kunnianhimoinenkin, mutta vahvasti kulttuuriin kallellaan. Ystävällinen, rauhallinen mutta ei koppava. Verbaalikko. Se, että hän on eksäni vaimon entinen poikaystävä, on hänelle suositus. Minä pidän eksäni vaimosta hyvin paljon. Hän on yksi ystävällisimpiä ihmisiä, joita olen tavannut.

Mies on hieman erikoisen näköinen kasvoiltaan. Hyvin hyvin pitkä ja itsensä kunnossapitävä. Minua jännittää. Onneksi hän on sopivasti omani kaveripiirini ulkopuolelta. Tiettyjä kytköksiä löytyy, mutta ei liian läheisiä. Voin tutustua häneen rauhassa ilman, että joutuisimme sen kummemman suurennuslasin alle.

Olen pohtinut arkea ja sitä, minkälaista se olisi, jos jakaisin sen toisen ihmisen kanssa. Olen miettinyt, millaista olisi tulla kosketuksi ja koskettaa. Kolme vuotta on pitkä aika olla yksin.

Maanantaihin.

Treffit

Olen sopinut treffit viikon päähän ja minua jännittää. Ensimmäiset treffini puoleen vuoteen. Yritän kovasti hokea itselleni, ettei minulla ole mitään odotuksia, mutta onhan minulla. Olen aloittanut kaksi aikaisempaa suhdettani helmikuussa. Toisen 10 vuotta sitten ja toisen 3 vuotta sitten. Mies ehdotti päiviä, toista täksi illaksi ja toista torstaille, mutta näemme vasta ensi viikolla. Torstai olisi ollut ystävänpäivä ja se olisi ollut hieman turhan korni päivä ensitreffeille. Minulla on paljonkin odotuksia ja sitäkin enemmän toiveita. Ei kuitenkaan ahdistavalla tavalla, sillä tunnen itseni tasapainoisemmaksi kuin ehkä koskaan aiemmin - ainakin näiden mieskuvioiden suhteen. En pelkää osoittaa kiinnostustani, enkä pelkää torjuntaa.

Tämä on siis se mies, jonka tapasin kaksi ja puoli kuukautta sitten ja jota olen pitänyt karanteenissa sen takia, että hän oli juuri eronnut. Nyt olen valmis tsekkaamaan, missä mennään. Minua kiinnostaa tietää, millainen hän onkaan ja minua kiinnostaa tietää, millainen kemia välillämme on.

Peilikuva

Järjestelin asuntoani ja päädyin laittamaan kokovartalopeilin varastoon. Se ei oikein istunut sisustukseen. Tällä on ollut mielenkiintoinen vaikutus elämääni: en enää oikein tiedä, miltä näytän. Yleensä kotoa lähtiessä tsekkaan ulkonäköni, mutta nyt en enää pysty tekemään niin. Asunnon ainoa peili on vessassa. Peilittömyys on alkanut vaikuttaa minäkuvaani. Sen sijaan, että katselisin itseäni ikään kuin toisen ihmisen silmin, keskityn tunnustelemaan omaa olotilaani. "Miltä minusta tuntuu?,  "miltä minä näytän?" kysymyksen sijasta.

Tätä kokeilua on kestänyt vasta muutaman päivän, enkä tiedä sen pitkäkantoisempia ja pysyvämpiä vaikutuksia, mutta se tuntuu jo nyt tietyllä tapaa vapauttavalta. Kun en itse tiedosta miltä näytän, tulen ajatelleeksi huomattavasti vähemmän, miltä näytän muiden silmissä. Vaikka enhän minä ulkonäköäni ole mitenkään erityisen paljon pohtinut.

En tiedä onko tästä aiheesta tehty jonkinlaisia sosiologista tutkimusta: peilin vaikutus ihmisen minäkuvaan. Onko pienissä primitiivisissä heimoissa asuvien elämä erilaista, koska he eivät näe jatkuvasti kuvajaistaan? Mitä kautta peilitön ihminen peilaa itseään? Elääkö  silloin jollain tapaa aidommin, koska silloin peilinäsi toimivat muut ihmiset, jotka useimmiten reagoivat pikemminkin käyttäytymiseesi kuin ulkonäköösi? Kun katsomme itseämme peilistä, näemme itsemme ikäänkuin ulkopuolisen ihmisen silmin, mutta tämä katse ei kuitenkaan ole vieraan ihmisen vaan meidän itsemme. Meidät viedään ikäänkuin itsemme ulkopuolelle ja pakotetaan näkemään itsemme itsestämme ulkopuolisena hahmona. Vieraannuttaako tämä meidät itsestämme? Näemmekö itsemme jatkuvasti vääristyneen peilin kautta?

Olen samaan aikaan alkanut harrastamaan huomattavasti enemmän liikuntaa kuin aiemmin. Minusta tulee jatkuvasti aiempaa tietoisempi kehostani ja tunnen, miten lihakseni vahvistuvat ja kehoni jäntevöityy. Tiedostan kehoni nyt ensisijaisesti sen tuntemusten ja kehonhallinnan kautta, en peilikuvani kautta.

Tästä peilikuvakokeilusta voisi vetää analogioita myös muuhun elämään. Kuinka paljon me tarkkailemme itseämme kuvitellun peilikuvan kautta? Kuinka usein tarkastelemme omaa elämäämme ikäänkuin ulkopuolisena, niiden odotusten kautta, jotka olemme itse tiedostamatta tai tiedostaen sisäistäneet ympäröivästä yhteiskunnasta? Aina kun yllätät itsesi ajattelemasta "minun pitäisi", tarkastelet mitä todennäköisemmin niiden muodostaman peilikuvan kautta. Pitäisikö tämän ikäisellä ihmisellä jo olla omistusasunto, pysyvä työpaikka ja pysyvä parisuhde? Onko näiden odotusten kohdalla myös mahdollista toimia samoin kuin kokovartalopeilin kanssa? Voiko ne sivuuttaa ja keskittyä siihen, miltä itsestä tuntuu ja siihen, miten ihmiset reagoivat sinuun ihmisenä? Olemmeko yhtä kuin täytetyt tai täyttämättömät odotukset? Ja ovatko ne todellisia vai ovatko ne peilikuvan kaltainen illuusio ulkopuolisesta katseesta? Ovatko ne kuitenkin lopulta oma luomuksemme?

Mikä tekee elämästä merkityksellisen?

Olen ymmärtänyt, ettei tähän kysymykseen ole yhtä vastausta, vaan eri ihmisillä on siihen erilaiset vastaukset. Kokemukseni mukaan kolmekymppiset ihmiset pohtivat hyvinkin paljon tätä kysymystä. Onko vastaus jonkinlaisen lifestylen toteuttaminen, vanhemmuus vai tiettyjen asioiden saavuttaminen?

Omalla kohdallani elämästäni on tehnyt merkityksellisen minulle tärkeiden asioiden parissa työskentely ja tarpeiden tasolla itseni haastaminen, uusien asioiden kokeminen ja oppiminen. Tiedon ja kokemuksen jano on ollut minun ajava voimani. Minulla on ollut jatkuva tarve kehittää itseäni. En koe tätä ollenkaan ahdistavana tai suorituskeskeisenä elämänä. Minä vain satun olemaan sitä ihmistyyppiä, jonka on oltava jatkuvasti liikkeessä ja joka ahdistuu paikoilleen sidottuna.

Minulla on kaksi kaveria, jotka ovat saavuttaneet elämässään jo paljon. Heillä on koulutus, työpaikka ja omistusasunto. Kummatkin ovat vielä poikkeuksellisen viehättäviä. He ovat saavuttaneet sen pisteen elämässään, että he haluaisivat löytää rinnalleen kumppanin ja tehdä jälkikasvua. Toisen kohdalla tarve tulla äidiksi on todella vahva. Hän kertoo, ettei tällä ajattele juuri mitään muuta ja että hän on tosissaan harkinnut keinohedelmöitystä, jotta saisi vauvakuumeensa taltutettua. Toinen haluaa löytää itselleen tyttöystävän ja sopivan kumppaniehdokkaan löytäminen on osoittautunut erittäin hankalaksi, vaikka mies näyttää Calvin Klein -mallilta. Kumpikin heistä kokee, että heidän elämänsä on vailinnaista ilman kumppania ja perhettä. Niiden myötä heidän elämänsä saisi merkityksen.

Aiemmin olisin ehkä ivannut tällaista ajattelutapaa, mutta kun on seurannut hyvien kavereiden lipuvan hiljalleen tähän tilanteeseen, ymmärrän näitä tarpeita paremmin ja olen myös aidosti sitä mieltä, että kumppanin löytäminen tulee tekemään heistä kummastakin onnellisemman. Toinen kaipaa äitinä olemista ja toinen haluaa löytää kiintopisteen itselleen parisuhteen kautta. Ymmärrän heitä, vaikka en itse kaipaa omaa perhettä. En koe tässä vaiheessa elämääni, että parisuhde tai lapsi tekisi siitä merkityksellisemmän. Mutta mieleni voi muuttua. Olen jo lämmennyt vauvoille ja lapsille hiukan. Kuukauden päästä saatan päästä hoitamaan naapurin taaperoa, kun vanhemmat lähtevät synnytyslaitokselle. Tämä tuntuu ihan hauskalta ajatukselta, vaikka täytyy myöntää että omalla kohdallani on kysymys jälleen yhden uuden kokemuksen hankkimisesta.

Minusta ihmisen on oltava todella rehellinen tämän kysymyksen äärellä: mikä tekee elämästäni merkityksellisen. Jos onnen lähde on jonkin tietyn intohimon seuraaminen, on sitä seurattava, olipa kyse joogasta tai kirjoittamisesta.