Proffa on tulossa viikonloppuna käymään, mutta jotenkin minusta tuntuu, että ollaan valumassa kaverisektoriin. Viestittely neljä-viiden päivän välein tekee kommunikoinnista vaan sen verran flegmaattista, että heppu ehtii jo unohtua mielestä kolmantena välipäivänä. Ei ihme, että suhteeni ovat normaalisti alkaneet säkenöivästä seksistä - silloin on jotain mitä muistella. Mutta taaperretaan nyt tällä tavalla perinteisesti, kun olen tieni valinnut. Prinsessatorniin on vaikea miesten kavuta ja vain sitkeimmät selviää ja moni jääkin sitten varmasti matkalle. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka tavatessa taas ihastuisi proffaan ja juttu saisi tuulta alleen.
Lauantai-iltaisin ei ilmeisesti kannata roikkua Facebookissa tai antaa kuvan itsestään surkeana sinkkuna. Nuori Kolli raportoi lauantai-iltana yhdentoista aikaan ensitreffikokemuksiaan (olen ilmeisesti jonkunlainen äiti-sisko-kaveri-rakastaja-yhdistelmä Kollille) ja alkoi tenttaamaan minulta, miksi en ole ulkona baarissa tutustumassa ihmisiin ja etsimässä potentiaalista poikaystävää. Öö, öö. Samalla minuutilla minulle alkoi chattailla harrastuksesta tuttu mies, joka on ilmeisen kiinnostunut minusta, mutta jolle en omista syistäni oikein lämpene. Kerran olen jo hänet torpannut, mutta lauantai-iltana Facessa hengaava on ilmeisesti niin säälittävä, että kannattaa kokeilla kepillä jäätä uudemman kerran.
Tarvitsisin poikakaverin ihan elämänlaadullisista syistä. Minulla on aivan liikaa vapaa-aikaa ja liikaa aikaa ajatella, kun ei ole toista ihmistä haukkaamassa ajatustilaa. Pimeällä ja kylmällä pitäisi olla elävä lämpöpatteri, joka pitäisi oksitosiinintuotannon yllä. Mieluiten haluaisin poikaystävän, jonka kanssa voisi viettää aikaa myös arkisin, mutta kyllä se ajatuskin toisesta lämmittää.
maanantai 27. tammikuuta 2014
lauantai 25. tammikuuta 2014
Luonnekuvaus
Tein Facebookissa kiertävän "Mikä Game of Thronesin hahmo olet?" -testin. Olen testin mukaan Jaime:
Hahmon kuvaus oli ehkä osuvin itseäni kuvaava teksti, jonka olen koskaan lukenut: itseään täynnä ja kokenut elämässään niin synkkää synkempiä hetkiä kuin niitä parhaimpia. Itseasiassa kuvaus sai kyyneleet silmiini.
Olen kolmesti elämässäni kokenut mielestäni liikaa kipua. Kerran seuratessani vierestä perheenjäsenen tuhoutumista, kerran erotessa ja kerran hajotessani itse. Vähän kuin Jamie, joka joutuu tappamaan kuninkaansa, eroon rakkaudestaan ja menettämään osan kehostaan. Jamien elämä vain on vähän makaaberimpaa kuin omani. Onhan niitä huippuhetkiä monta: en ole tehnyt kompromisseja ja tehnyt vain itselleni merkityksellisiä asioita. Mutta nyt kaipaan enemmän kuin mitään muuta rakkautta ja draamattomuutta. Haluan pitää huolta jostakusta, koska se toisi elämääni kiinnekohdan ja onnea - ja ei, lemmikki tai lapsi eivät ole vaihtoehtoja.
Hahmon kuvaus oli ehkä osuvin itseäni kuvaava teksti, jonka olen koskaan lukenut: itseään täynnä ja kokenut elämässään niin synkkää synkempiä hetkiä kuin niitä parhaimpia. Itseasiassa kuvaus sai kyyneleet silmiini.
Olen kolmesti elämässäni kokenut mielestäni liikaa kipua. Kerran seuratessani vierestä perheenjäsenen tuhoutumista, kerran erotessa ja kerran hajotessani itse. Vähän kuin Jamie, joka joutuu tappamaan kuninkaansa, eroon rakkaudestaan ja menettämään osan kehostaan. Jamien elämä vain on vähän makaaberimpaa kuin omani. Onhan niitä huippuhetkiä monta: en ole tehnyt kompromisseja ja tehnyt vain itselleni merkityksellisiä asioita. Mutta nyt kaipaan enemmän kuin mitään muuta rakkautta ja draamattomuutta. Haluan pitää huolta jostakusta, koska se toisi elämääni kiinnekohdan ja onnea - ja ei, lemmikki tai lapsi eivät ole vaihtoehtoja.
keskiviikko 22. tammikuuta 2014
Pikaviestittelyn surkeudesta
Yhteydenpito on ehkä yksi deittailun rasittavimpia osioita minunkaltaiselleni yliajattelijalle. Se oli sitä erityisesti silloin, kun olin innokas yhteydenpitäjä ja jonkin verran nykyään, kun annan miehen olla aktiivisempi osapuoli. Proffa pitää kyllä säännöllisin väliajoin yhteyttä, mutta riittävän harvoin, että ehdin turhautua. Ennen tapaamistamme kirjoittelimme pitkiä kirjeitä toisillemme, joihin sitten vuorotellen vastasimme. Nyt proffa lähettää minulle whatsapp-viestejä! Pah ja pah. Minusta pikaviestit sopii ihan hyvin kavereiden kanssa chättäilyyn, mutta ne on minusta huono tapa tutustua toiseen ihmiseen. Hajanaisia ajatuksia arkipäiväisistä asioista ilman äänensävyjä ja kasvonilmeitä! Vihjaisin nyt, että puhelinsoitot olisi aika jees juttu.
Olin muutama vuosi sitten kaukosuhteessa, jossa mies soitti minulle useamman kerran viikossa maailman ääristä saakka. Se oli mahtavaa ja silloin etäisyys tuntui lähes yhdentekevältä asialta. Pikaviestittely potentiaaliseen poikakaveriin tutustumisen muotona tuntuu etäiseltä, vaikka asuttaisiin samassa kaupungissa. Itseasiassa pikaviestit pitäisi kieltää deittailevilta - siinä olisi yksi apu pariutumiseen nykyajan ihmisille! Ennen joko kirjoitettiin pitkiä kirjeitä, soitettiin tai tavattiin - nähtiin enemmän vaivaa ja tutustuttiin kunnolla. Pikaviestit on kuin napanöyhtää - yritys tulkita ihmistä pienten hippujen perusteella.
Miehet on pikaviesteissä usein myös ällön tunteellisia ja sanovat asioita, joita eivät uskaltaisi sanoa naamatusten ja joista jää tyhjä olo. Tällä viikolla olen saanut kaksi tällaista viestiä. Yksi "olet mielestäni ihana" -viesti tuli nettideittimieheltä, jota en halunnut lopulta tavata, mutta jonka erehdyin hyväksymään Facebook-kaveriksi. Ei olla enää kavereita. Nuorelta Kollilta sain eilen viestin "Daaliah <3". Oma reaktioni tällaisiin viesteihin on lähinnä: jahas, mistäs nyt tuulee? Kollillla oli "halipula". Joopa joo. Englannin kielen "emotional booty call" on juuri oikea ilmaisu kuvaamaan näitä yhteydenottoja. Kun mies lällyilee sinulle ihan äkkiarvaamatta, se tuntuu samalta kuin hän soittaisi klo 03.00, että voiko tulla yöksi.
No mutta. Proffa ei ole tällaiseen sortunut ja lupasi soittaa ensi kerralla. Jatkan miesyksilön tarkkailua prinsessatornistani!
Olin muutama vuosi sitten kaukosuhteessa, jossa mies soitti minulle useamman kerran viikossa maailman ääristä saakka. Se oli mahtavaa ja silloin etäisyys tuntui lähes yhdentekevältä asialta. Pikaviestittely potentiaaliseen poikakaveriin tutustumisen muotona tuntuu etäiseltä, vaikka asuttaisiin samassa kaupungissa. Itseasiassa pikaviestit pitäisi kieltää deittailevilta - siinä olisi yksi apu pariutumiseen nykyajan ihmisille! Ennen joko kirjoitettiin pitkiä kirjeitä, soitettiin tai tavattiin - nähtiin enemmän vaivaa ja tutustuttiin kunnolla. Pikaviestit on kuin napanöyhtää - yritys tulkita ihmistä pienten hippujen perusteella.
Miehet on pikaviesteissä usein myös ällön tunteellisia ja sanovat asioita, joita eivät uskaltaisi sanoa naamatusten ja joista jää tyhjä olo. Tällä viikolla olen saanut kaksi tällaista viestiä. Yksi "olet mielestäni ihana" -viesti tuli nettideittimieheltä, jota en halunnut lopulta tavata, mutta jonka erehdyin hyväksymään Facebook-kaveriksi. Ei olla enää kavereita. Nuorelta Kollilta sain eilen viestin "Daaliah <3". Oma reaktioni tällaisiin viesteihin on lähinnä: jahas, mistäs nyt tuulee? Kollillla oli "halipula". Joopa joo. Englannin kielen "emotional booty call" on juuri oikea ilmaisu kuvaamaan näitä yhteydenottoja. Kun mies lällyilee sinulle ihan äkkiarvaamatta, se tuntuu samalta kuin hän soittaisi klo 03.00, että voiko tulla yöksi.
No mutta. Proffa ei ole tällaiseen sortunut ja lupasi soittaa ensi kerralla. Jatkan miesyksilön tarkkailua prinsessatornistani!
sunnuntai 19. tammikuuta 2014
Perinteet kunniaan
Suhtautumiseni deittailuun ja sen sukupuolirooleihin on nykyään hyvin perinteinen. Minusta miehen on oltava se, joka vie suhdetta eteenpäin. Deittailu on kuin tanssia, jossa jommankumman on vietävä, muutoin ei liikuta ollenkaan tai päädytään tallomaan toisen varpaita. Mielestäni yksi syy siihen, että etenkin citysinkuilla on nykyaikana vaikeuksia pariutua johtuu siitä, että deittailukulttuurissa on siirrytty lavatanssiperinteestä diskotanssiin. Siinä missä lavatansseissa mies käy pyytämässä naista tanssiin ja vie, nykyisessä dioskotanssikulttuurissa hytkytään vierekkäin alkoholin vaikutuksen alaisena omissa porukoissa, vilkuillaan välillä vastakkaista sukupuolta, mutta useimmiten minkäänlaista kontaktia ei synny.
Naiset ja miehet ovat kaikki yhtä sekaisin, kun ei ole selkeää, miten deittailurituaalin pitäisi edetä. Miehellä on jonkintapainen käsitys siitä, että hänen pitäisi viedä tilannetta eteenpäin, mutta sitten hän muistaakin, että eletään tasa-arvon aikaa eli naisen pitäisi olla yhtä aktiivinen tai hän ei ole lainkaan kiinnostunut. Nainen sitten huomaa, että mies ei ole kovinkaan aktiivinen ja saattaa itse rohkaistua olemaan aloitteellisempi: ehkä mies ei vain tiedä hänen olevan kiinnostunut. Mies on huomiosta aluksi mielissään, mutta sitten hänen päässään herää epäilys: mikä naisessa on vialla, onko hän epätoivoinen? Pian mies huomaakin, että nainen kiinnostaa häntä vähemmän kuin aiemmin. Nainen aistii tämän ja ottaa askeleen taaksepäin. Mies on kummissaan, koska ei tiedä, miten toimia. Nainen kiinnostaa vielä jonkin verran, mutta koska kerran nainen oli valmis olemaan aloitteellinen, niin eiköhän ole parasta jäädä odottelemaan hänen yhteydenottoaan.. Kumpikin välittää toiselle niin heikkoja ja ristiriitaisia signaaleja, ettei deittailurituaali voi edetä.
Miehen on oltava mielestäni se aloitteellisempi osapuoli myös puhtaan narratiivisista syistä. Kuinka hyvältä kuulostaa tarina, jossa isoäiti selittää lapsenlapsilleen, että vaari ei aluksi ollut kovinkaan innostunut aloittamaan suhdetta, mutta koska isoäiti innokkaasti piiritti pappaa, osti lahjoja ja tarjoutui harrastamaan seksiä heti alkumetreillä, pappa lopulta luovutti. Meillä kaikilla on varmaan lähipiirissä pareja, joiden suhteesta aistii, että suhteeseen on halunnut nimenomaan nainen ja mies on pakotettu siihen lähestulkoon vastentahtoisesti. Nämä eivät ole kovinkaan onnellisia suhteita. Mutta kun sama tarina käännetään toisin päin, se kuulostaa suloiselta: pappa piiritti pitkään mummoa, osti hänelle lahjoja ja ei pakottanut seksiin, ja siksi mummo heltyi lopulta, koska pappa osoitti olevansa kunnon mies.
Mielestäni todistamisen taakka on nimenomaan miehellä. Hänen on teoillaan ja sinnikkyydellään osoitettava, että hän haluaa suhteeseen hyvin aikein ja on valmis panostamaan siihen. Koska jos nyt ihan rehellisiä ollaan, miehet ovat hyvin laiskoja parisuhteiden suhteen. He pyrkivät käyttämään niihin mahdollisimman vähän energiaa, jotta sitä jäisi työhön ja harrastuksiin. Naiset ovat tunnollisempia ja murehtivat suhteiden tilaa: sitten kun he ovat suhteeseen ovat lähteneet, he yleensä luonnostaan pyrkivät hoitamaan sitä. Siksi on tärkeää, että mies suhteen alussa osoittaa naiselle, että hän on valmis näkemään vaivaa suhteen eteen, eikä ole tyypillinen peruslaiskiainen. Heidän on tehtävä töitä suhteen eteen sen alkumetreillä, jotta he arvostaisivat sitä riittävästi ja olisivat valmiita panostamaan sen huoltoon myös jatkossa. Tällöin nainen ei ole bussikyyti, joka tulee hakemaan kotiovelta vaan se merkkiauto, jonka hankkimiseksi miehen on otettava iso laina ja tehtävä hurjasti töitä.
Ollessani ajatuksissani näin perinteinen, ajattelen myös naisen roolin perinteiseksi. Hänen on oltava viehättävä ja helposti lähestyttävä ja tehtävä kiinnostuksensa selväksi vastatessaan miehen aloitteisiin. Viehättyvyys syntyy mielestäni siitä, että pitää huolta itsestään sekä ulkoisesti että sisäisesti ja helpostilähestyttävyys sitä, ettei näytä aina hapanta naamaa. Miesten olisi mielestäni ymmärretävä, että jo se, että nainen vastaa aloitteisiin tarkoittaa, että hän on kiinnostunut. Heidän ei pitäisi olettaa, että naisen tulisi olla se, joka tekee seuraavan kerran aloitteen vaan jatkaa aloitteiden tekemisiä kunnes nainen on vakuuttunut siitä, että mies olisi valmis näkemään vaivaa myös varsinaisen suhteen aikana. Kun nämä roolit olisivat selkeinä nykynaisten ja -miesten mielissä, pariutuminen olisi huomattavasti helpompaa.
Naiset ja miehet ovat kaikki yhtä sekaisin, kun ei ole selkeää, miten deittailurituaalin pitäisi edetä. Miehellä on jonkintapainen käsitys siitä, että hänen pitäisi viedä tilannetta eteenpäin, mutta sitten hän muistaakin, että eletään tasa-arvon aikaa eli naisen pitäisi olla yhtä aktiivinen tai hän ei ole lainkaan kiinnostunut. Nainen sitten huomaa, että mies ei ole kovinkaan aktiivinen ja saattaa itse rohkaistua olemaan aloitteellisempi: ehkä mies ei vain tiedä hänen olevan kiinnostunut. Mies on huomiosta aluksi mielissään, mutta sitten hänen päässään herää epäilys: mikä naisessa on vialla, onko hän epätoivoinen? Pian mies huomaakin, että nainen kiinnostaa häntä vähemmän kuin aiemmin. Nainen aistii tämän ja ottaa askeleen taaksepäin. Mies on kummissaan, koska ei tiedä, miten toimia. Nainen kiinnostaa vielä jonkin verran, mutta koska kerran nainen oli valmis olemaan aloitteellinen, niin eiköhän ole parasta jäädä odottelemaan hänen yhteydenottoaan.. Kumpikin välittää toiselle niin heikkoja ja ristiriitaisia signaaleja, ettei deittailurituaali voi edetä.
Miehen on oltava mielestäni se aloitteellisempi osapuoli myös puhtaan narratiivisista syistä. Kuinka hyvältä kuulostaa tarina, jossa isoäiti selittää lapsenlapsilleen, että vaari ei aluksi ollut kovinkaan innostunut aloittamaan suhdetta, mutta koska isoäiti innokkaasti piiritti pappaa, osti lahjoja ja tarjoutui harrastamaan seksiä heti alkumetreillä, pappa lopulta luovutti. Meillä kaikilla on varmaan lähipiirissä pareja, joiden suhteesta aistii, että suhteeseen on halunnut nimenomaan nainen ja mies on pakotettu siihen lähestulkoon vastentahtoisesti. Nämä eivät ole kovinkaan onnellisia suhteita. Mutta kun sama tarina käännetään toisin päin, se kuulostaa suloiselta: pappa piiritti pitkään mummoa, osti hänelle lahjoja ja ei pakottanut seksiin, ja siksi mummo heltyi lopulta, koska pappa osoitti olevansa kunnon mies.
Mielestäni todistamisen taakka on nimenomaan miehellä. Hänen on teoillaan ja sinnikkyydellään osoitettava, että hän haluaa suhteeseen hyvin aikein ja on valmis panostamaan siihen. Koska jos nyt ihan rehellisiä ollaan, miehet ovat hyvin laiskoja parisuhteiden suhteen. He pyrkivät käyttämään niihin mahdollisimman vähän energiaa, jotta sitä jäisi työhön ja harrastuksiin. Naiset ovat tunnollisempia ja murehtivat suhteiden tilaa: sitten kun he ovat suhteeseen ovat lähteneet, he yleensä luonnostaan pyrkivät hoitamaan sitä. Siksi on tärkeää, että mies suhteen alussa osoittaa naiselle, että hän on valmis näkemään vaivaa suhteen eteen, eikä ole tyypillinen peruslaiskiainen. Heidän on tehtävä töitä suhteen eteen sen alkumetreillä, jotta he arvostaisivat sitä riittävästi ja olisivat valmiita panostamaan sen huoltoon myös jatkossa. Tällöin nainen ei ole bussikyyti, joka tulee hakemaan kotiovelta vaan se merkkiauto, jonka hankkimiseksi miehen on otettava iso laina ja tehtävä hurjasti töitä.
Ollessani ajatuksissani näin perinteinen, ajattelen myös naisen roolin perinteiseksi. Hänen on oltava viehättävä ja helposti lähestyttävä ja tehtävä kiinnostuksensa selväksi vastatessaan miehen aloitteisiin. Viehättyvyys syntyy mielestäni siitä, että pitää huolta itsestään sekä ulkoisesti että sisäisesti ja helpostilähestyttävyys sitä, ettei näytä aina hapanta naamaa. Miesten olisi mielestäni ymmärretävä, että jo se, että nainen vastaa aloitteisiin tarkoittaa, että hän on kiinnostunut. Heidän ei pitäisi olettaa, että naisen tulisi olla se, joka tekee seuraavan kerran aloitteen vaan jatkaa aloitteiden tekemisiä kunnes nainen on vakuuttunut siitä, että mies olisi valmis näkemään vaivaa myös varsinaisen suhteen aikana. Kun nämä roolit olisivat selkeinä nykynaisten ja -miesten mielissä, pariutuminen olisi huomattavasti helpompaa.
lauantai 18. tammikuuta 2014
Eteenpäin
Tämä on ollut hyvä viikko. Töissä yhteistyökumppani on päässyt vihdoin projektissaan eteenpäin, mikä tarkoittaa, että minäkin pääsen työssäni seuraavaan vaiheeseen. Olen parhaimmillani silloin, kun tekemistä on riittävästi ja joudun hieman pinnistelemään ja keksimään ratkaisuja haasteisiin. Myöhemmin viikolla kokoonnuin sellaisten ihmisten kanssa, joiden lahjakkuuden varaan yritys, jota olisin mahdollisesti johtamassa, perustuisi. Päätin lähteä mukaan heidän pienempään projektiin, mikä tarkoittaa sitä, että tulemme tutustumaan paremmin toisiimme seuraavan puolen vuoden aikana. Tämä olisi ensimmäinen askel kohdalla pitempiaikaista yhteistyötä.
Eilen osallistuin harrastukseeni ja ilta oli yksi antoisimmista sen kahden vuoden ajalta, jolloin olen lajia harrastanut. Oma osuuteni onnistui poikkeuksellisen hyvin. Kerrankin en jäänyt vain pintatasolle, vaan löysin ne olennaiset elementit onnistumiseen ja pureuduin niihin riittävän syvälle. Oli kiehtovaa huomata, miten kanssaihmiset sai imaistua mukaan, kun en taistellut teknisten yksityiskohtien kanssa vaan keskityin ilmaisuun. Sain kiittävää palautetta ja tämä tuntui erityisen hyvältä, sillä olen todella tehnyt töitä kehittyäkseni harrastuksessani. Joka ikinen viikko olen nostanut käteni, kun harrastussession alussa on kysytty kuka haluaa osallistua. Usein olen ollut todella surkea. Muistan, miten vuosia sitten, kun kävin seuraamassa lajia, olin täysin kauhuissani ja ajatus jokaviikkoisesta osallistumisesta tuntui mahdottomalta. Sitten jokin naksahti aivoissani ja päätin aloittaa harrastuksen, vaikka riskinä oli jokaviikkoinen nöyryytys. Himpura, kun en anonymiteetin säilymisen takia voi puhua harrastuksestani tarkemmin!
Ehkä siksi, että niin moni asia nytkähti eteenpäin tällä viikolla, tänään aamulla tiskatessa ajatus valkeni päässäni: minä teen sen! Viimeisen kuukauden ajan olen ollut pelkojeni lannistama, mutta tällä viikolla olen alkanut taas unelmoimaan: ensi syksynä olen mukana perustamassa yritystä. Tämän päätöksen tekeminen tuntuu vapauttaneen suuren määrän energiaa minussa. Sen sijaan, että ajatukseni kiertäisivät luuppia, ne ovat kohdistuneet eteenpäin: tavoitteeseen. Nyt kun olen tehnyt päätöksen, voin alkaa kohdistamaan energiani sen miettimiseen, millainen yrityksestä tulee. Siitä tulee tietenkin käsittämättömän cool.
Eilen osallistuin harrastukseeni ja ilta oli yksi antoisimmista sen kahden vuoden ajalta, jolloin olen lajia harrastanut. Oma osuuteni onnistui poikkeuksellisen hyvin. Kerrankin en jäänyt vain pintatasolle, vaan löysin ne olennaiset elementit onnistumiseen ja pureuduin niihin riittävän syvälle. Oli kiehtovaa huomata, miten kanssaihmiset sai imaistua mukaan, kun en taistellut teknisten yksityiskohtien kanssa vaan keskityin ilmaisuun. Sain kiittävää palautetta ja tämä tuntui erityisen hyvältä, sillä olen todella tehnyt töitä kehittyäkseni harrastuksessani. Joka ikinen viikko olen nostanut käteni, kun harrastussession alussa on kysytty kuka haluaa osallistua. Usein olen ollut todella surkea. Muistan, miten vuosia sitten, kun kävin seuraamassa lajia, olin täysin kauhuissani ja ajatus jokaviikkoisesta osallistumisesta tuntui mahdottomalta. Sitten jokin naksahti aivoissani ja päätin aloittaa harrastuksen, vaikka riskinä oli jokaviikkoinen nöyryytys. Himpura, kun en anonymiteetin säilymisen takia voi puhua harrastuksestani tarkemmin!
Ehkä siksi, että niin moni asia nytkähti eteenpäin tällä viikolla, tänään aamulla tiskatessa ajatus valkeni päässäni: minä teen sen! Viimeisen kuukauden ajan olen ollut pelkojeni lannistama, mutta tällä viikolla olen alkanut taas unelmoimaan: ensi syksynä olen mukana perustamassa yritystä. Tämän päätöksen tekeminen tuntuu vapauttaneen suuren määrän energiaa minussa. Sen sijaan, että ajatukseni kiertäisivät luuppia, ne ovat kohdistuneet eteenpäin: tavoitteeseen. Nyt kun olen tehnyt päätöksen, voin alkaa kohdistamaan energiani sen miettimiseen, millainen yrityksestä tulee. Siitä tulee tietenkin käsittämättömän cool.
perjantai 17. tammikuuta 2014
Unenlahjaton
Olen huono nukkuja. Vaikka olisin väsynyt, en yleensä saa aivojani sammutettua kuin vasta 1-2 tunnin sängyssä pyöriskelyn jälkeen. Nukkumaan meneminen aikaisemmin ei auta, aamuherätys on aina yhtä armoton ja olen yleensä aina arkisin väsynyt, koska nukun keskimäärin kuusi tuntia, joka ei riitä minulle. Olen tällä viikolla onnistunut nukkumaan levollisesti ja riittävän pitkään kahtena yönä. Viime yönä nukuin hyvin ja tänään olen hämmästellyt: tältäkö elämän pitäisi tuntua? Työnteko maistuu, ajatukset ovat kirkkaat ja mieli positiivinen. Jos nukkuisin joka yö yhtä hyvin, olisin superihminen.
On tietysti kaikenlaisia niksejä, joilla unenlaatuaan voi parantaa, mutta koska omalla kohdallani ongelma on ensisijaisesti psykologinen, olen huomannut, etteivät pelkät niksit auta unettomuudessani. Tällä viikolla olen laittanut merkille, että nukun erityisen hyvin, kun en ole viettänyt liikaa aikaa yksin ja koen, että kohtaamiset ihmisten kanssa ovat vieneeni elämääni jollain tapaa eteenpäin. Nukuin hyvin sunnuntaisten treffien jälkeen ja eilen, kun tapasin joukon ihmisiä, joiden kanssa haluan tehdä töitä jatkossa. Todennäköisesti nukun hyvin myös tänä yönä, koska vietän tänään aikaa harrastukseni parissa. Liika yksinolo ja ajatteleminen eivät tee minulle hyvää!
Välillä yksinoloa kaipaa ja välillä joutuu olemaan yksin vaikka seurakin kelpaisi. Minun olisi hyvä löytää keino rauhoittua myös silloin kun vietän paljon aikaa yksin ja minulla on liikaa aikaa ajatella. Lukeminen ja lämmin kylpy auttavat jonkin verran, mutta olen alkanut miettiä meditaation kokeilemista. Isla sitä minulle suosittelikin. Onko kenelläkään meditointivinkkejä? Miten päästä alkuun?
On tietysti kaikenlaisia niksejä, joilla unenlaatuaan voi parantaa, mutta koska omalla kohdallani ongelma on ensisijaisesti psykologinen, olen huomannut, etteivät pelkät niksit auta unettomuudessani. Tällä viikolla olen laittanut merkille, että nukun erityisen hyvin, kun en ole viettänyt liikaa aikaa yksin ja koen, että kohtaamiset ihmisten kanssa ovat vieneeni elämääni jollain tapaa eteenpäin. Nukuin hyvin sunnuntaisten treffien jälkeen ja eilen, kun tapasin joukon ihmisiä, joiden kanssa haluan tehdä töitä jatkossa. Todennäköisesti nukun hyvin myös tänä yönä, koska vietän tänään aikaa harrastukseni parissa. Liika yksinolo ja ajatteleminen eivät tee minulle hyvää!
Välillä yksinoloa kaipaa ja välillä joutuu olemaan yksin vaikka seurakin kelpaisi. Minun olisi hyvä löytää keino rauhoittua myös silloin kun vietän paljon aikaa yksin ja minulla on liikaa aikaa ajatella. Lukeminen ja lämmin kylpy auttavat jonkin verran, mutta olen alkanut miettiä meditaation kokeilemista. Isla sitä minulle suosittelikin. Onko kenelläkään meditointivinkkejä? Miten päästä alkuun?
tiistai 14. tammikuuta 2014
Unelmoinnista
Olen miettinyt tänään unelmointia tai pikemminkin sen puutetta. Nuorempana kun tuntui vielä siltä, että kaikki on mahdollista, oli helpompi unelmoida. Nyt kolmekymppisenä tulee käytettyä enemmän energiaa oman jaksamisen murehtimiseen ja sen pohtimiseen, onko omissa tekemisissä mitään järkeä. Sen sijaan, että antaisi ajatustensa lentää vapaasti, ne torppaantuvat ajatukseen: miten paljon työtä se vaatisi? Olen alkanut epäilemään, että tämä on nurinkurinen tapa asennoitua, sillä se ei ota huomioon tekemisen mielekkyyttä ja motivoitumisen merkitystä. Jos alkaa ensimmäisenä miettiä unelman toteuttamisen vaatimaa työmäärää, ei unelmointi ole oikeastaan edes mahdollista. Silloin vain pelottaa.
Pitäisi muistaa, että unelmointi ei vielä sido mihinkään. Ihmisinä olemme kykeneviä abstraktiin ajatteluun. Kun antaa ajatustensa vaeltaa vapaasti ja miettii, millainen elämä tai työ olisi unelmien täyttymys, alkaa huomaamattaan motivoimaan itseään, ja kun on motivoitunut, huomio ei kiinnitykään enää niinkään työn määrään kuin sen mielekkyyteen.
Unelmointi pelottaa minua tällä hetkellä. Mutta ehkä se on ihan ok. Jossain vaiheessa kuoreni voi alkaa repeillä ja mitä jähmettyneempi pelkokuori on ympärilläni, sitä siistimmin se ehkä lohkeaa ympäriltäni. Tämä kirpeä talvisää lupaa jo hyvää - kirkautta ja kuulautta.
Pitäisi muistaa, että unelmointi ei vielä sido mihinkään. Ihmisinä olemme kykeneviä abstraktiin ajatteluun. Kun antaa ajatustensa vaeltaa vapaasti ja miettii, millainen elämä tai työ olisi unelmien täyttymys, alkaa huomaamattaan motivoimaan itseään, ja kun on motivoitunut, huomio ei kiinnitykään enää niinkään työn määrään kuin sen mielekkyyteen.
Unelmointi pelottaa minua tällä hetkellä. Mutta ehkä se on ihan ok. Jossain vaiheessa kuoreni voi alkaa repeillä ja mitä jähmettyneempi pelkokuori on ympärilläni, sitä siistimmin se ehkä lohkeaa ympäriltäni. Tämä kirpeä talvisää lupaa jo hyvää - kirkautta ja kuulautta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)