Surkea sinkku

Proffa on tulossa viikonloppuna käymään, mutta jotenkin minusta tuntuu, että ollaan valumassa kaverisektoriin. Viestittely neljä-viiden päivän välein tekee kommunikoinnista vaan sen verran flegmaattista, että heppu ehtii jo unohtua mielestä kolmantena välipäivänä. Ei ihme, että suhteeni ovat normaalisti alkaneet säkenöivästä seksistä - silloin on jotain mitä muistella. Mutta taaperretaan nyt tällä tavalla perinteisesti, kun olen tieni valinnut. Prinsessatorniin on vaikea miesten kavuta ja vain sitkeimmät selviää ja moni jääkin sitten varmasti matkalle. Eihän sitä koskaan tiedä, vaikka tavatessa taas ihastuisi proffaan ja juttu saisi tuulta alleen.

Lauantai-iltaisin ei ilmeisesti kannata roikkua Facebookissa tai antaa kuvan itsestään surkeana sinkkuna. Nuori Kolli raportoi lauantai-iltana yhdentoista aikaan ensitreffikokemuksiaan (olen ilmeisesti jonkunlainen äiti-sisko-kaveri-rakastaja-yhdistelmä Kollille) ja alkoi tenttaamaan minulta, miksi en ole ulkona baarissa tutustumassa ihmisiin ja etsimässä potentiaalista poikaystävää. Öö, öö. Samalla minuutilla minulle alkoi chattailla harrastuksesta tuttu mies, joka on ilmeisen kiinnostunut minusta, mutta jolle en omista syistäni oikein lämpene. Kerran olen jo hänet torpannut, mutta lauantai-iltana Facessa hengaava on ilmeisesti niin säälittävä, että kannattaa kokeilla kepillä jäätä uudemman kerran.

Tarvitsisin poikakaverin ihan elämänlaadullisista syistä. Minulla on aivan liikaa vapaa-aikaa ja liikaa aikaa ajatella, kun ei ole toista ihmistä haukkaamassa ajatustilaa. Pimeällä ja kylmällä pitäisi olla elävä lämpöpatteri, joka pitäisi oksitosiinintuotannon yllä. Mieluiten haluaisin poikaystävän, jonka kanssa voisi viettää aikaa myös arkisin, mutta kyllä se ajatuskin toisesta lämmittää.

Luonnekuvaus

Tein Facebookissa kiertävän "Mikä Game of Thronesin hahmo olet?" -testin. Olen testin mukaan Jaime:

Hahmon kuvaus oli ehkä osuvin itseäni kuvaava teksti, jonka olen koskaan lukenut: itseään täynnä ja kokenut elämässään niin synkkää synkempiä hetkiä kuin niitä parhaimpia. Itseasiassa kuvaus sai kyyneleet silmiini.

Olen kolmesti elämässäni kokenut mielestäni liikaa kipua. Kerran seuratessani vierestä perheenjäsenen tuhoutumista, kerran erotessa ja kerran hajotessani itse. Vähän kuin Jamie, joka joutuu tappamaan kuninkaansa, eroon rakkaudestaan ja menettämään osan kehostaan. Jamien elämä vain on vähän makaaberimpaa kuin omani. Onhan niitä huippuhetkiä monta: en ole tehnyt kompromisseja ja tehnyt vain itselleni merkityksellisiä asioita. Mutta nyt kaipaan enemmän kuin mitään muuta rakkautta ja draamattomuutta. Haluan pitää huolta jostakusta, koska se toisi elämääni kiinnekohdan ja onnea - ja ei, lemmikki tai lapsi eivät ole vaihtoehtoja.

Pikaviestittelyn surkeudesta

Yhteydenpito on ehkä yksi deittailun rasittavimpia osioita minunkaltaiselleni yliajattelijalle. Se oli sitä erityisesti silloin, kun olin innokas yhteydenpitäjä ja jonkin verran nykyään, kun annan miehen olla aktiivisempi osapuoli. Proffa pitää kyllä säännöllisin väliajoin yhteyttä, mutta riittävän harvoin, että ehdin turhautua. Ennen tapaamistamme kirjoittelimme pitkiä kirjeitä toisillemme, joihin sitten vuorotellen vastasimme. Nyt proffa lähettää minulle whatsapp-viestejä! Pah ja pah. Minusta pikaviestit sopii ihan hyvin kavereiden kanssa chättäilyyn, mutta ne on minusta huono tapa tutustua toiseen ihmiseen. Hajanaisia ajatuksia arkipäiväisistä asioista ilman äänensävyjä ja kasvonilmeitä! Vihjaisin nyt, että puhelinsoitot olisi aika jees juttu.

Olin muutama vuosi sitten kaukosuhteessa, jossa mies soitti minulle useamman kerran viikossa maailman ääristä saakka. Se oli mahtavaa ja silloin etäisyys tuntui lähes yhdentekevältä asialta. Pikaviestittely potentiaaliseen poikakaveriin tutustumisen muotona tuntuu etäiseltä, vaikka asuttaisiin samassa kaupungissa. Itseasiassa pikaviestit pitäisi kieltää deittailevilta - siinä olisi yksi apu pariutumiseen nykyajan ihmisille! Ennen joko kirjoitettiin pitkiä kirjeitä, soitettiin tai tavattiin - nähtiin enemmän vaivaa ja tutustuttiin kunnolla. Pikaviestit on kuin napanöyhtää - yritys tulkita ihmistä pienten hippujen perusteella.

Miehet on pikaviesteissä usein myös ällön tunteellisia ja sanovat asioita, joita eivät uskaltaisi sanoa naamatusten ja joista jää tyhjä olo. Tällä viikolla olen saanut kaksi tällaista viestiä. Yksi "olet mielestäni ihana" -viesti tuli nettideittimieheltä, jota en halunnut lopulta tavata, mutta jonka erehdyin hyväksymään Facebook-kaveriksi. Ei olla enää kavereita. Nuorelta Kollilta sain eilen viestin "Daaliah <3". Oma reaktioni tällaisiin viesteihin on lähinnä: jahas, mistäs nyt tuulee?  Kollillla oli "halipula". Joopa joo. Englannin kielen "emotional booty call" on juuri oikea ilmaisu kuvaamaan näitä yhteydenottoja. Kun mies lällyilee sinulle ihan äkkiarvaamatta, se tuntuu samalta kuin hän soittaisi klo 03.00, että voiko tulla yöksi.

No mutta. Proffa ei ole tällaiseen sortunut ja lupasi soittaa ensi kerralla. Jatkan miesyksilön tarkkailua prinsessatornistani!

Perinteet kunniaan

Suhtautumiseni deittailuun ja sen sukupuolirooleihin on nykyään hyvin perinteinen. Minusta miehen on oltava se, joka vie suhdetta eteenpäin. Deittailu on kuin tanssia, jossa jommankumman on vietävä, muutoin ei liikuta ollenkaan tai päädytään tallomaan toisen varpaita. Mielestäni yksi syy siihen, että etenkin citysinkuilla on nykyaikana vaikeuksia pariutua johtuu siitä, että deittailukulttuurissa on siirrytty lavatanssiperinteestä diskotanssiin. Siinä missä lavatansseissa mies käy pyytämässä naista tanssiin ja vie, nykyisessä dioskotanssikulttuurissa hytkytään vierekkäin alkoholin vaikutuksen alaisena omissa porukoissa, vilkuillaan välillä vastakkaista sukupuolta, mutta useimmiten minkäänlaista kontaktia ei synny.

Naiset ja miehet ovat kaikki yhtä sekaisin, kun ei ole selkeää, miten deittailurituaalin pitäisi edetä. Miehellä on jonkintapainen käsitys siitä, että hänen pitäisi viedä tilannetta eteenpäin, mutta sitten hän muistaakin, että eletään tasa-arvon aikaa eli naisen pitäisi olla yhtä aktiivinen tai hän ei ole lainkaan kiinnostunut. Nainen sitten huomaa, että mies ei ole kovinkaan aktiivinen ja saattaa itse rohkaistua olemaan aloitteellisempi: ehkä mies ei vain tiedä hänen olevan kiinnostunut. Mies on huomiosta aluksi mielissään, mutta sitten hänen päässään herää epäilys: mikä naisessa on vialla, onko hän epätoivoinen? Pian mies huomaakin, että nainen kiinnostaa häntä vähemmän kuin aiemmin. Nainen aistii tämän ja ottaa askeleen taaksepäin. Mies on kummissaan, koska ei tiedä, miten toimia. Nainen kiinnostaa vielä jonkin verran, mutta koska kerran nainen oli valmis olemaan aloitteellinen, niin eiköhän ole parasta jäädä odottelemaan hänen yhteydenottoaan..  Kumpikin välittää toiselle niin heikkoja ja ristiriitaisia signaaleja, ettei deittailurituaali voi edetä.

Miehen on oltava mielestäni se aloitteellisempi osapuoli myös puhtaan narratiivisista syistä. Kuinka hyvältä kuulostaa tarina, jossa isoäiti selittää lapsenlapsilleen, että vaari ei aluksi ollut kovinkaan innostunut aloittamaan suhdetta, mutta koska isoäiti innokkaasti piiritti pappaa, osti lahjoja ja tarjoutui harrastamaan seksiä heti alkumetreillä, pappa lopulta luovutti. Meillä kaikilla on varmaan lähipiirissä pareja, joiden suhteesta aistii, että suhteeseen on halunnut nimenomaan nainen ja mies on pakotettu siihen lähestulkoon vastentahtoisesti. Nämä eivät ole kovinkaan onnellisia suhteita. Mutta kun sama tarina käännetään toisin päin, se kuulostaa suloiselta: pappa piiritti pitkään mummoa, osti hänelle lahjoja ja ei pakottanut seksiin, ja siksi mummo heltyi lopulta, koska pappa osoitti olevansa kunnon mies.

Mielestäni todistamisen taakka on nimenomaan miehellä. Hänen on teoillaan ja sinnikkyydellään osoitettava, että hän haluaa suhteeseen hyvin aikein ja on valmis panostamaan siihen. Koska jos nyt ihan rehellisiä ollaan, miehet ovat hyvin laiskoja parisuhteiden suhteen. He pyrkivät käyttämään niihin mahdollisimman vähän energiaa, jotta sitä jäisi työhön ja harrastuksiin. Naiset ovat tunnollisempia ja murehtivat suhteiden tilaa: sitten kun he ovat suhteeseen ovat lähteneet, he yleensä luonnostaan pyrkivät hoitamaan sitä. Siksi on tärkeää, että mies suhteen alussa osoittaa naiselle, että hän on valmis näkemään vaivaa suhteen eteen, eikä ole tyypillinen peruslaiskiainen. Heidän on tehtävä töitä suhteen eteen sen alkumetreillä, jotta he arvostaisivat sitä riittävästi ja olisivat valmiita panostamaan sen huoltoon myös jatkossa. Tällöin nainen ei ole bussikyyti, joka tulee hakemaan kotiovelta vaan se merkkiauto, jonka hankkimiseksi miehen on otettava iso laina ja tehtävä hurjasti töitä.

Ollessani ajatuksissani näin perinteinen, ajattelen myös naisen roolin perinteiseksi. Hänen on oltava viehättävä ja helposti lähestyttävä ja tehtävä kiinnostuksensa selväksi vastatessaan miehen aloitteisiin. Viehättyvyys syntyy mielestäni siitä, että pitää huolta itsestään sekä ulkoisesti että sisäisesti ja helpostilähestyttävyys sitä, ettei näytä aina hapanta naamaa. Miesten olisi mielestäni ymmärretävä, että jo se, että nainen vastaa aloitteisiin tarkoittaa, että hän on kiinnostunut. Heidän ei pitäisi olettaa, että naisen tulisi olla se, joka tekee seuraavan kerran aloitteen vaan jatkaa aloitteiden tekemisiä kunnes nainen on vakuuttunut siitä, että mies olisi valmis näkemään vaivaa myös varsinaisen suhteen aikana. Kun nämä roolit olisivat selkeinä nykynaisten ja -miesten mielissä, pariutuminen olisi huomattavasti helpompaa.

Eteenpäin

Tämä on ollut hyvä viikko. Töissä yhteistyökumppani on päässyt vihdoin projektissaan eteenpäin, mikä tarkoittaa, että minäkin pääsen työssäni seuraavaan vaiheeseen. Olen parhaimmillani silloin, kun tekemistä on riittävästi ja joudun hieman pinnistelemään ja keksimään ratkaisuja haasteisiin. Myöhemmin viikolla kokoonnuin sellaisten ihmisten kanssa, joiden lahjakkuuden varaan yritys, jota olisin mahdollisesti johtamassa, perustuisi. Päätin lähteä mukaan heidän pienempään projektiin, mikä tarkoittaa sitä, että tulemme tutustumaan paremmin toisiimme seuraavan puolen vuoden aikana. Tämä olisi ensimmäinen askel kohdalla pitempiaikaista yhteistyötä.

Eilen osallistuin harrastukseeni ja ilta oli yksi antoisimmista sen kahden vuoden ajalta, jolloin olen lajia harrastanut. Oma osuuteni onnistui poikkeuksellisen hyvin. Kerrankin en jäänyt vain pintatasolle, vaan löysin ne olennaiset elementit onnistumiseen ja pureuduin niihin riittävän syvälle. Oli kiehtovaa huomata, miten kanssaihmiset sai imaistua mukaan, kun en taistellut teknisten yksityiskohtien kanssa vaan keskityin ilmaisuun. Sain kiittävää palautetta ja tämä tuntui erityisen hyvältä, sillä olen todella tehnyt töitä kehittyäkseni harrastuksessani. Joka ikinen viikko olen nostanut käteni, kun harrastussession alussa on kysytty kuka haluaa osallistua. Usein olen ollut todella surkea. Muistan, miten vuosia sitten, kun kävin seuraamassa lajia, olin täysin kauhuissani ja ajatus jokaviikkoisesta osallistumisesta tuntui mahdottomalta. Sitten jokin naksahti aivoissani ja päätin aloittaa harrastuksen, vaikka riskinä oli jokaviikkoinen nöyryytys. Himpura, kun en anonymiteetin säilymisen takia voi puhua harrastuksestani tarkemmin!

Ehkä siksi, että niin moni asia nytkähti eteenpäin tällä viikolla, tänään aamulla tiskatessa ajatus valkeni päässäni: minä teen sen! Viimeisen kuukauden ajan olen ollut pelkojeni lannistama,  mutta tällä viikolla olen alkanut taas unelmoimaan: ensi syksynä olen mukana perustamassa yritystä. Tämän päätöksen tekeminen tuntuu vapauttaneen suuren määrän energiaa minussa. Sen sijaan, että ajatukseni kiertäisivät luuppia, ne ovat kohdistuneet eteenpäin: tavoitteeseen. Nyt kun olen tehnyt päätöksen, voin alkaa kohdistamaan energiani sen miettimiseen, millainen yrityksestä tulee. Siitä tulee tietenkin käsittämättömän cool.

Unenlahjaton

Olen huono nukkuja. Vaikka olisin väsynyt, en yleensä saa aivojani sammutettua kuin vasta 1-2 tunnin sängyssä pyöriskelyn jälkeen. Nukkumaan meneminen aikaisemmin ei auta, aamuherätys on aina yhtä armoton ja olen yleensä aina arkisin väsynyt, koska  nukun keskimäärin kuusi tuntia, joka ei riitä minulle. Olen tällä viikolla onnistunut nukkumaan levollisesti ja riittävän pitkään kahtena yönä. Viime yönä nukuin hyvin ja tänään olen hämmästellyt: tältäkö elämän pitäisi tuntua? Työnteko maistuu, ajatukset ovat kirkkaat ja mieli positiivinen. Jos nukkuisin joka yö yhtä hyvin, olisin superihminen.

On tietysti kaikenlaisia niksejä, joilla unenlaatuaan voi parantaa, mutta koska omalla kohdallani ongelma on ensisijaisesti psykologinen, olen huomannut, etteivät pelkät niksit auta unettomuudessani. Tällä viikolla olen laittanut merkille, että nukun erityisen hyvin, kun en ole viettänyt liikaa aikaa yksin ja koen, että kohtaamiset ihmisten kanssa ovat vieneeni elämääni jollain tapaa eteenpäin. Nukuin hyvin sunnuntaisten treffien jälkeen ja eilen, kun tapasin joukon ihmisiä, joiden kanssa haluan tehdä töitä jatkossa. Todennäköisesti nukun hyvin myös tänä yönä, koska vietän tänään aikaa harrastukseni parissa. Liika yksinolo ja ajatteleminen eivät tee minulle hyvää!

Välillä yksinoloa kaipaa ja välillä joutuu olemaan yksin vaikka seurakin kelpaisi. Minun olisi hyvä löytää keino rauhoittua myös silloin kun vietän paljon aikaa yksin ja minulla on liikaa aikaa ajatella. Lukeminen ja lämmin kylpy auttavat jonkin verran, mutta olen alkanut miettiä meditaation kokeilemista. Isla sitä minulle suosittelikin. Onko kenelläkään meditointivinkkejä? Miten päästä alkuun?

Unelmoinnista

Olen miettinyt tänään unelmointia tai pikemminkin sen puutetta. Nuorempana kun tuntui vielä siltä, että kaikki on mahdollista, oli helpompi unelmoida. Nyt kolmekymppisenä tulee käytettyä enemmän energiaa oman jaksamisen murehtimiseen ja sen pohtimiseen, onko omissa tekemisissä mitään järkeä. Sen sijaan, että antaisi ajatustensa lentää vapaasti, ne torppaantuvat ajatukseen: miten paljon työtä se vaatisi? Olen alkanut epäilemään, että tämä on nurinkurinen tapa asennoitua, sillä se ei ota huomioon tekemisen mielekkyyttä ja motivoitumisen merkitystä. Jos alkaa ensimmäisenä miettiä unelman toteuttamisen vaatimaa työmäärää, ei unelmointi ole oikeastaan edes mahdollista. Silloin vain pelottaa.

Pitäisi muistaa, että unelmointi ei vielä sido mihinkään. Ihmisinä olemme kykeneviä abstraktiin ajatteluun. Kun antaa ajatustensa vaeltaa vapaasti ja miettii, millainen elämä tai työ olisi unelmien täyttymys, alkaa huomaamattaan motivoimaan itseään, ja kun on motivoitunut, huomio ei kiinnitykään enää niinkään työn määrään kuin sen mielekkyyteen.

Unelmointi pelottaa minua tällä hetkellä. Mutta ehkä se on ihan ok. Jossain vaiheessa kuoreni voi alkaa repeillä ja mitä jähmettyneempi pelkokuori on ympärilläni, sitä siistimmin se ehkä lohkeaa ympäriltäni. Tämä kirpeä talvisää lupaa jo hyvää - kirkautta ja kuulautta.

Ekat treffit

Nyt voinkin kirjoittaa ihan perinteisen deittiraportin! Käväisin Helsingissä ja treffasin samalla proffan. Ennen tapaamista minua mietitytti eniten, miten huumorintajumme kohtaisivat. Kahden kuukauden ajan kestänyt kirjeenvaihtomme on keskittynyt lähinnä filosofiin pohdintoihin, eikä sellaisessa saa käsitystä toisen huumorintajusta.

Tapasimme loppujen lopuksi vanhoilla hoodeillani, koska minun piti mennä hakemaan entiseen asuntooni unohtunut kattolamppu. Alivuokralaisella ei ollut tarpeeksi korkeaa jakkaraa, joten rekrysin 190-senttisen proffan irrottamaan lampun puolestani! Täytyyhän sitä heti testata olisiko toisessa poikaystäväainesta. Pääsin samalla käymään hänen asunnossaan ja totesin, että asuimme vuoden ajan noin 3 metrin päässä toisistamme! Tästä aiheesta saisi tehtyä hienon animaation: läpileikkaus taloon, jossa elää kaksi ihmistä, jotka kulkevat ulos ja sisälle asuntoonsa, kutsuvat vieraita, seurustelevat kumppaniehdokkaidensa kanssa ja aina muutaman kuukauden välein törmäävät toisiinsa hissimatkan ajan. Toinen muuttaa pois ja he kohtaavat tämän jälkeen jossain muualla voidakseen kohdata kunnolla omassa talossaan aikaisempien ohikiitävien kohtaamisten sijasta.

Jatkoimme vielä keskustaan ja kävimme parilla oluella. Proffa oli puhelias kuten arvelinkin ja persoonaltaan hyvin avoin ja reflektoiva. Mikä parasta, hän on myös varsin höpsö ihminen! Hän ei ollut jäykkä, vakava tai alentuvasti toisiin suhtautuva vaan hyvinkin inhimillinen tapaus. Vaikka hän olikin äänessä suurimman osan ajasta, myös minun oli helppo puhua hänelle. Höpsön ihmisen kanssa oli myös helppo löytää se yhteinen huumori.

Mitäs deittiraportissa täytyy käydä vielä läpi? Ai niin, fyysinen vetovoima luonnollisesti! Proffa oli ulkonäöltään positiivinen yllätys ja näytti paremmalta kuin kuvissa. Omalla kohdalla olen tajunnut sen, että vaikka en ole missin mitoissa, niin ei nuo treffaamani miehet vaikuta välittävän siitä. Riittää kai kun olet terveennäköinen. Itselleni treffeillä oleellinen kysymys on: tekeekö mieli koskea? Joskus ei tee lainkaan mieli ja silloin toisessa on lähinnä kaveriainesta. Proffaa teki mieli koskea, vaikka en koskenutkaan. Proffa kyllä etenkin treffien loppua kohden kosketti useastikin käsivarttani.

Summa summarum: oikein hyvät treffit! Bonuksena myös se, että keskusteltiin ihan oikeista suhdeasioista, kuten siitä, halutaanko lapsia. Lisäksi keskusteltiin jo treffeillä seuraavista treffeistä ja yhteydenpidosta jatkossa. Enkä voi olla mainitsematta, etteikö se nyt vaan ole ihan helvetin tyylikästä, kun mies tarjoaa. Se vaan on. Piste. Itse olen seurustellut vain sellaisten miesten kanssa, jotka ovat ekoilla treffeillä tarjonneet. Meneekö nyt vittuiluksi?

PS: On myös raportoitava kaksi muuta hyvää ensi tapaamista tältä viikolta. Harrastuksen parissa tutustuin kahteen mahtavaan uuteen ihmiseen. Toisen kanssa tykkäsimme toistemme "tyyleistä" niin paljon, että päätimme ryhtyä tiimikavereiksi. Minulla ei ole koskaan ennen ollut sellaista harrastuksessani ja tämä tarkoittaa, että harrastukseenkin voi syntyä uudenlainen kipinä. Olen kaivannut myös uusia kavereita Turusta ja taisin löytää toisesta uudesta harrastuskaverista sellaisen. Höpsöt intellektuellit extrovertit - selkeästi minun tyyppini.

Vaihtokauppa vs pyyteetön rakkaus

Olen päätynyt pohtimaan tänään pyyteettömän rakkauden käsitettä. Sitä kai meistä jokainen etsii. Haluaisimme kaupankäynnin sijasta päätyä yksiin ihmisen kanssa, joka rakastaa meitä meidän itsemme eikä tekojemme vuoksi. Kuitenkin aika usein päädymme suhteisiin, joissa käymme vaihtokauppaa asioilla, joita kuvittelemme rakkaudeksi.

Törmäsin netissä rakkauden jäljitelmän käsitteeseen. Sen mukaan jäljittelemme rakkautta vaatimalla ja antamalla toisillemme ihailua, nautintoa, valtaa ja turvallisuutta. On helppo kuvitella olevansa rakastunut ihmiseen, joka tarjoaa sinulle näitä asioita ja vastineeksi olemme valmiita tarjoamaan samaa heille. Ihailemme, tyydytämme, teemme mitä he haluavat ja tarjoamme vakautta. Tässä rakkauden määritelmässä on vain se ongelma, että jos lakkaamme antamasta tai saamasta näitä asioita, rakkaus alkaa näivettyä. Jos toinen ei suitsutakaan samanlaisin ylisanoin kuin suhteen alussa, suhde tuntuu laimentuneen. Jos seksi ei ole samanlaista hekumaa kuin suhteen alkumetreillä, rakkaus tuntuu väljähtyvän. Jos toinen ei olekaan toteuttamassa pienempiä toiveitamme, epäilemme toisen sitoutuneisuutta. Jos kumppani ei tarjoakaan samaa taloudellista tai henkistä vakautta kuin aiemmin, uskomme suhteeseen horjuu. Pyyteettömässä rakkaudessa ei tämän ajattelun mukaan ole kysymys siitä, mitä toinen voi tarjota sinulle ja mitä joudut antamaan vastineeksi, vaan toiveesta, että toinen olisi onnellinen.

Minusta tuntuu, että olen viime vuosina keskittynyt lähinnä näihin rakkauden jäljitelmän muotoihin ja sellaisiin miehiin, jotka ovat voineet hetkeksi aikaa tarjota niitä minulle. Olen etsinyt ihailua ja nautintoa, ehkä viehättynyt vakavaraisuudesta tai siitä, että mies tuntuu tekevän, mitä haluan. En ole etsinyt ihmistä, jonka haluaisin tehdä onnelliseksi vaan olen etsinyt asioita, joiden olen kuvitellut tekevän minut onnelliseksi. Pyyteettömän rakkauden käsite kuulostaa varmasti idealistiselta, mutta jollain tapaa se tuntuu niksauttavan ajatukseni uuteen kulmaan. Sen sijaan, että kysyisin, herättääkö ihminen ihailuni ja haluni ja tarjoaako hän minulle vakautta ja vallantunnetta, voin kysyä, herättääkö tämä ihminen minussa halun tehdä hänet onnelliseksi. Se on päämäärä, joka ei perustu vaihtokauppaan ja joka ei koskaan katoa.

No niin, täällä taas vitkastelen, kun pitäisi tehdä jotain ihan muuta.

Minä, sinä, me

Liikaa aikaa koneella, liikaa aikaa ajatella, liian vähän liikuntaa. Mieleni on kuin koira, jota ei ulkoiluteta tarpeeksi. Silloin se alkaa tehdä tuhojaan. En ole kovin hyvä lomailija. Minusta tulee vain levoton.

Olen pitänyt tätä blogia kohta kaksi vuotta ja sitä ennen pidin nettideittailuun keskittyvää blogia muutaman kuukauden. Oman blogin pitämisen ohella on ollut mielenkiintoista seurailla muiden bloginpitäjien elämää. Ihmissuhdebloggaajat katoavat blogikartalta yleensä sen kumppanin löydettyä. Ehkä tämä on merkki siitä, että seurustelevalla ei ole niin paljon aikaa vatvoa asioita, tai ylipäätään tarvetta siihen. Täytyy myöntää, että yksi syy, miksi haluaisin löytää kumppanin olisi se, että silloin elämä ei pyörisi niin paljon itseni ympärillä: olisi joku toinen, olisi me.

Kosketustakin kaipaan siitä syystä, että silloin en eläisi niin ajatuksissani vaan toisen iholla. Keskustelut Nuoren Kollin kanssa ovat käyneet absurdeiksi. Keskustelemme parisuhteista, deittailuista, mutta emme varsinaisesti meistä. Hän vihjaa, minä leikin ymmärtämätöntä ja kuitenkin vatsassani nipistää, kun ajattelen kohtaamisiamme. Kosketuksessa on voimaa. Muisto kosketuksesta on se magneetti, joka vetää meitä toisiamme kohti, vaikka ajatuksemme ovat niin usein epäharmoniassa.

Rakkaus on hyväksyntää. Sen ymmärtämistä, ettei tarvitse olla täydellinen ollakseen rakkauden arvoinen. Silloin voi rakastaa myös toista epätäydellistä ihmistä.

Törmäsin netissä tähän sympaattiseen häävideoon, joka sai hymyn huulilleni:

Lisää tietoa häistä ja pariskunnasta:  http://www.thestranger.com/seattle/wedding-crasher/Content?oid=17497759

Murjottaen

Tänään olisi pitänyt mennä töihin, mutta olin aamulla niin tainnoksissa ja kipeänä, että jäin kotiin. Tämä pimeys on nujertavaa. Nyhjötän kotona ja toivon, että olisi jo kevät tai että olisi lunta. Oloni on kovin tyytymätön ja minkäänlaisesta zen-olotilasta ei ole tietoakaan. On niin monta asiaa, joista olla kiitollinen, mutta minua lähinnä vain vituttaa, enkä oikein edes tiedä, mikä on vialla. Ehkä eniten ärsyttää se, että olen näin väsynyt, vaikka olen vasta lomaillut kaksi viikkoa ja tunnun potevan kroonista motivaation puutetta. En jaksaisi pitää kehenkään yhteyttä tai vastata viesteihin. Taidan potea lievää talvimasennusta. On monta asiaa, joita voin tehdä olotilani parantamiseksi, mutta juuri nyt aion vain murjottaa.

Olen keskustellut Nuoren Kollin kanssa parisuhteista, perheestä ja lapsista. Kolli on minua kolme vuotta nuorempi, mutta hän tuntuu olevan se, joka on jo paljon valmiimpi perhe-elämään kuin minä. Hän tuntuu pitävän minua välillä keskenkasvuisena ja vastuuttomana. Hän huomattavasti konservatiivisempi kuin minä. Proffan kanssa olen kirjoitellut edelleen, mutta kirjoittaminen on alkanut pikkuhiljaa kyllästyttämään: liikaa sanoja ja ajatuksia. Ensi viikolla ehkä tapaamme vihdoin. Minäpä olenkin hyvää treffiseuraa: apaattinen ja flegmaattinen.

Onneksi olen löytänyt itselleni uuden elämänkumppanin! Olemme viettäneet yhdessä tiiviisti aikaa ja rakkaudella on 20 vuoden takuu. Kauan kaivattu sohva on saapunut ja sen nurkassa on ollut hyvä myrtseillä. Teenkeittopiste on käden ulottuvilla ja läppäri ja kirjat viihdyttää.