Odotan mielenkiinnolla miehen tapaamista uudelleen. Hän on viestitellyt minulle ahkerasti ja vaikuttaa hyvinkin kiinnostuneelta. Entäpä minä, lämpenenkö? Vastaus on KYLLÄ. Fiksu, tasapainoinen, hyväkäytöksinen, seksikäs ja verbaalinen mies, joka vaikuttaa täysin normaalilta. Kolmekymppinen sinkkunainen, joka on törmännyt mitä omituisempiin miesotuksiin ei voi kuin huutaa hallelujaa. Kokemukseni mukaan tällaisia miehiä on harvassa, sillä yleensä miehet ovat tavalla tai toisella sekaisin: riippuvaisuuksia, kusipäisyyttä, liian tuoreita eroja, traumoja, egopörhentelyä jne jne.
Mies edustaa minulle ihan uutta miestyyppiä. Hän ei ole IT-ihminen tai luovalla alalla, vaan hyvinkin konservatiisella työuralla. Yksi opiskelukaverini seurustelee saman alan ihmisen kanssa ja muistan ihmetelleeni yhdistelmää, mutta nyt ymmärrän tämän tyyppisten ihmisten viehätyksen. Ammattiin liittyy tietynlaista suoraselkäisyyttä ja rutkasti maskuliinisuutta. IT-tyypeissä minuun on vedonnut älykkyys ja kulttuurialan ihmisissä yhteiset kiinnostuksen kohteet, mutta tämän miehen vetovoima on primitiivisempää: tunnen itseni Naiseksi.
Seurustelu tarkottaisi säännöllistä seksielämää, jota minulla ei ole ollut neljään vuoteen. Se olisi luksusta, se olisi mahtavaa! Olisin varmaankin Silta-sarjan Saga Norénin kaltainen tyttöystävä, joka saadessaan mahdollisuuden valita yhteisen ajanviettotavan, valitsisi seksin kulttuuririentojen sijasta. Ottaisin kaiken irti miehestä ja mahdollisuudesta petipuuhiin. Miten elämänlaatuni paranisikaan! En tiedä iholla olemista parempaa rentoutumiskeinoa. Sitten olisi joku joka hieroisi niskojani ja pidättelisi minua kotona nykyistä enemmän, tulisi ehkä levättyäkin enemmän. Ruokaakin olisi kivempi tehdä, jos olisi toinen syömässä. Voisi maata sängyllä miehen kainalossa ja lukea yhdessä. Käydä kävelyllä yhdessä. Suudella. Mennä yhdessä kylpyyn. Halata. Pitää huolta jostakusta ja välittää.
Eikös seurusteluun liity joitain miinuspuoliakin? Annas kun muistelen. Ai niin, se on perseestä, jos suhde ei ole kunnossa ja olet epävarma kaksikymppinen, joka muuttaa miehen perässä uuteen kaupunkiin.
keskiviikko 30. lokakuuta 2013
torstai 24. lokakuuta 2013
Vakaus
"Tulossa pääkaupunkiseudulle lähiaikoina?", kysyy Nuori Kolli aamuisessa tekstiviestissään. Ei, en ole tulossa. Enkä tiedä milloin tulen seuraavaksi. En tiedä, onko sinulla enää roolia elämässäni. Tarvitsenko sinua enää, välivaihetta?
Ystäväpiirini pääkaupunkiseudulla on hajoamassa. Yllättäen minä olin se, joka lähti ensimmäisenä. Toinen on lähdössä muutaman päivän päästä Berliiniin, pysyvästi, rakkauden perässä. Kolmas etsii töitä Torontosta muuttaakseen sinne kumppaninsa luokse. Neljäs on muuttamassa, koska Suomesta ei ole löytynyt sopivaa miestä. Ystävystyimme lähes kaksi vuotta sitten, jolloin olimme kaikki välivaiheessa, etsimässä itseämme. Hengasimme yhdessä kuin teinit, kokeilimme rajojamme ja puhuimme elämästä ja mitä siitä haluamme. Joillakin meistä elämä on muuttunut paljonkin, rakkaudessa ja työelämässä.
Elämäni on asettunut uomiinsa. Olen saavuttanut sen mitä haluan urallani ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Kuitenkin rakkaus on se todellinen perusta ihmisen elämässä. Sen vuoksi muutetaan maasta toiseen ja jopa maasta pois. Minä olen nyt niin valmis kuin nainen voi olla uudelle suhteelle. Olen nuollut haavani ja seikkaillut riittävästi, pönkittänyt naisellista turhamaisuuttani ja itsetuntoani nuorten miesten huomiolla ja todennut, että nyt ehkä olen kokeillut riittävästi.
Tänään tapasin miehen kukkulan juurella. Hän on se lihaksikas, älykäs mies, josta kirjoitin aiemmin. Nousimme kukkulan laelle ja katselimme maisemia ja juttelimme niitä näitä. Turku näytti kauneimmat puolensa ja aurinko värjäsi taivaanrannan utuiseksi. Miehen kanssa oli helppo jutella, paljon helpompi kuin netitse. Netissä hän ei kertonut juurikaan mitään itsestään tai kysellyt minulta mitään, mutta tavatessa hän oli sosiaalinen ja avoin. Osa ihmisistä ei varmaankaan vain halua levitellä tietoja itsestään netissä. Mies on todella tykästynyt siihen, miltä näytän, oli jo kuvien perusteella ja nyt sanojensa mukaan, tapaamisen myötä vielä enemmän. Itse tykästyin miehen luonteeseen entistä enemmän, tasapainoisuuteen ja positiivisuuteen. Hänen elämänsä on kunnossa ja hän pitää huolta itsestään. Hän pitäisi huolta myös minusta, sen tiedän. Olisiko nyt sen aika? Läheisyyden, tuen, huolenpidon? Vakauden?
Ystäväpiirini pääkaupunkiseudulla on hajoamassa. Yllättäen minä olin se, joka lähti ensimmäisenä. Toinen on lähdössä muutaman päivän päästä Berliiniin, pysyvästi, rakkauden perässä. Kolmas etsii töitä Torontosta muuttaakseen sinne kumppaninsa luokse. Neljäs on muuttamassa, koska Suomesta ei ole löytynyt sopivaa miestä. Ystävystyimme lähes kaksi vuotta sitten, jolloin olimme kaikki välivaiheessa, etsimässä itseämme. Hengasimme yhdessä kuin teinit, kokeilimme rajojamme ja puhuimme elämästä ja mitä siitä haluamme. Joillakin meistä elämä on muuttunut paljonkin, rakkaudessa ja työelämässä.
Elämäni on asettunut uomiinsa. Olen saavuttanut sen mitä haluan urallani ja tulevaisuus näyttää valoisalta. Kuitenkin rakkaus on se todellinen perusta ihmisen elämässä. Sen vuoksi muutetaan maasta toiseen ja jopa maasta pois. Minä olen nyt niin valmis kuin nainen voi olla uudelle suhteelle. Olen nuollut haavani ja seikkaillut riittävästi, pönkittänyt naisellista turhamaisuuttani ja itsetuntoani nuorten miesten huomiolla ja todennut, että nyt ehkä olen kokeillut riittävästi.
Tänään tapasin miehen kukkulan juurella. Hän on se lihaksikas, älykäs mies, josta kirjoitin aiemmin. Nousimme kukkulan laelle ja katselimme maisemia ja juttelimme niitä näitä. Turku näytti kauneimmat puolensa ja aurinko värjäsi taivaanrannan utuiseksi. Miehen kanssa oli helppo jutella, paljon helpompi kuin netitse. Netissä hän ei kertonut juurikaan mitään itsestään tai kysellyt minulta mitään, mutta tavatessa hän oli sosiaalinen ja avoin. Osa ihmisistä ei varmaankaan vain halua levitellä tietoja itsestään netissä. Mies on todella tykästynyt siihen, miltä näytän, oli jo kuvien perusteella ja nyt sanojensa mukaan, tapaamisen myötä vielä enemmän. Itse tykästyin miehen luonteeseen entistä enemmän, tasapainoisuuteen ja positiivisuuteen. Hänen elämänsä on kunnossa ja hän pitää huolta itsestään. Hän pitäisi huolta myös minusta, sen tiedän. Olisiko nyt sen aika? Läheisyyden, tuen, huolenpidon? Vakauden?
sunnuntai 20. lokakuuta 2013
Haluan
Argh, argh, argh. Miten rauhaton ja levoton voi ihminen ollakaan. Rauhotunko minä koskaan vai tulenko aina olemaan tällainen, kärsimätön. Haluan, että jotain tapahtuu. Haluan rakastua ja hullaantua. Haluan, että se iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta ja vie mennessään lupia kyselemättä. Haluan luoda silmäni ihmiseen ja sanoa, sinä olet minun. Haluan, että se on itsestäänselvää. Niin itsestäänselvää kuin se on parhaimmillaan elämässäni ollut ystävyydessä ja rakkaudessa. En minä ihastu hiljalleen hiipien ja varovasti, se ei ole minua. Haluan, että tapaan ihmisen, joka sytyttää minut kaikilla tavoin - haastaa älyni, sulattaa sydämeni ja herättää kehoni. Haluan ihastua kuten kerran Mumbain yössä tai kuin kerran Kallion rytmissä. Haluan tuntea yhteyden ja sulautua yhdeksi. Haluan... haluan!
En halua tätä tylsyyttä ja odotusta.
En halua tätä tylsyyttä ja odotusta.
keskiviikko 16. lokakuuta 2013
Tosirakkaus
Koti alkaa vihdoin näyttää kodilta. Kaikki esineet ovat paikallaan ja kolkkouskin on kaikkoamassa. Vasta nyt tuntuu siltä, että ehdin keskittymään siihen, mitä omassa elämässäni ja ympärilläni tapahtuu. Muutos on nyt lopullinen. Olen muuttanut Turkuun.
Nyt pystyn keskittymään kunnolla töihin ja miettimään suunnitelmallisemmin, miten projektista saa kaiken mahdollisen hyödyn irti. Voin alkaa ennakoimaan reagoinnin sijasta, mikä on omiaan nostamaan ammatillista itsetuntoa. Nyt voin myös miettiä omia elintapojani ja sitä, miten niitä voisi parantaa. Olen muun muassa päättänyt, että älypuhelimella ja läppärillä ei ole mitään asiaa makkariin, nyt kun minulla on sellainen. Liikunnasta on alkanut tulla miellyttävä rutiini ja syömisenkin saan toivottavasti paremmalle tolalle. Elämänlaatu on nyt se ykkösasia, koska muuten tämä työelämä tappaa minut. On yllättävän rankkaa tehdä aivotyöskentelyä vaativaa työtä kahdeksan tuntia päivässä. En voisi kuvitellakaan tuovani töitä kotiin. Yksi burnout opetti sen.
Olisi mukavaa jos olisi mies. Niin ajattelin eilen illalla. Kaipaan tukea ja läheisyyttä. Vaativan työn vastapainoksi kaipaisi illoiksi jotain ihan muuta. Ihmisläheisyyttä, kosketusta. Olisi myös mukavaa, että olisi ihminen, joka toisi perspektiiviä asioihin. Sanoisi, että kaikki on ihan ok, vaikka jotkin työasiat tuntuisivat kaatuvan päälle. On hienoa olla vahva sinkkunainen, mutta ehkä minusta on nyt tullut niin vahva ja itsenäinen, että uskallan jo myöntää tarvitsevani kumppania.
On vahvuutta olla herkkä. Kun on tottunut pärjäämään yksin, voi joskus unohtaa, että kovuus ei ole ainoa tapa pärjätä tässä maailmassa. Olen muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana. Minusta on tullut vähemmän ankara muita ja itseäni kohtaan. Tämä on näkynyt etenkin suhtautumisessani miespuolisiin kavereihini. Olen ollut heille hyvin ankara. Tajusin, että olen pitkään suhtautunut hyvin eri tavalla naisiin ja miehiin. Naisissa olen sietänyt epävarmuutta, mutta miesten kohdalla en. Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän sekaisin. Minulla on mitä kaistapäisempiä naispuoleisia kavereita, joiden toilailuun olen suhtautunut lämpimän ymmärtäväisesti, mutta kun kyseessä on miespuoliset kaverit, olen ollut nopeasti tuomitsemassa ja oikaisemassa. Joku voisi puhua jopa miesvihasta.
En halua edes alkaa analysoimaan, mistä tämä on johtunut. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että pystyn nykyään suhtautumaan miespuolisiin kavereihini armollisemmin. En ole ensimmäisenä kärkkäänä arvostelemassa, vaan yritän ymmärtää heidän elämäntilannettaan. Ehkä hän ei jaksa juuri nyt olla niin vahva johtaja kuin haluaisin hänen olevan, tai ehkä hän ei aina ole se korrektein ihminen, mutta miten lojaali ystävä hän onkaan. Olen alkanut kiinnittämään huomiota miesten hyviin puoliin enemmän kuin heidän heikkouksiinsa.
Katsoin muutama päivä sitten 80-luvun klassikkoelokuvan Prinsessan Ryöstö (Princess Bride), joka on muuten joka katsomiskerralla yhtä riemastuttava: prinsessoja, jättejä, takaa-ajoja, juonittelua, ystävyyttä, kidutusta ja tosirakkautta. Elokuvan camp-henkiseen huumoriin kuuluu tosirakkauden käsitteen lähes banaali toistaminen. Tosirakkauden vuoksi elokuvan henkilöt ovat valmiita tekemään lähes mitä vain, myös silloin kun se ei ole sattunut omalle kohdalle. Tosirakkaus on pyhää ja se tekee elämästä elämisen arvoista ja merkityksellistä. Kuitenkin elokuvassa ollaan myös tosissaan: tosirakkaus teemana tekee siitä herttaisen ja koskettavan. Voisiko sitä itsekin uskoa siihen - tosirakkauteen. Onko minussa romantikkoa?
Nyt pystyn keskittymään kunnolla töihin ja miettimään suunnitelmallisemmin, miten projektista saa kaiken mahdollisen hyödyn irti. Voin alkaa ennakoimaan reagoinnin sijasta, mikä on omiaan nostamaan ammatillista itsetuntoa. Nyt voin myös miettiä omia elintapojani ja sitä, miten niitä voisi parantaa. Olen muun muassa päättänyt, että älypuhelimella ja läppärillä ei ole mitään asiaa makkariin, nyt kun minulla on sellainen. Liikunnasta on alkanut tulla miellyttävä rutiini ja syömisenkin saan toivottavasti paremmalle tolalle. Elämänlaatu on nyt se ykkösasia, koska muuten tämä työelämä tappaa minut. On yllättävän rankkaa tehdä aivotyöskentelyä vaativaa työtä kahdeksan tuntia päivässä. En voisi kuvitellakaan tuovani töitä kotiin. Yksi burnout opetti sen.
Olisi mukavaa jos olisi mies. Niin ajattelin eilen illalla. Kaipaan tukea ja läheisyyttä. Vaativan työn vastapainoksi kaipaisi illoiksi jotain ihan muuta. Ihmisläheisyyttä, kosketusta. Olisi myös mukavaa, että olisi ihminen, joka toisi perspektiiviä asioihin. Sanoisi, että kaikki on ihan ok, vaikka jotkin työasiat tuntuisivat kaatuvan päälle. On hienoa olla vahva sinkkunainen, mutta ehkä minusta on nyt tullut niin vahva ja itsenäinen, että uskallan jo myöntää tarvitsevani kumppania.
On vahvuutta olla herkkä. Kun on tottunut pärjäämään yksin, voi joskus unohtaa, että kovuus ei ole ainoa tapa pärjätä tässä maailmassa. Olen muuttunut paljon viimeisen vuoden aikana. Minusta on tullut vähemmän ankara muita ja itseäni kohtaan. Tämä on näkynyt etenkin suhtautumisessani miespuolisiin kavereihini. Olen ollut heille hyvin ankara. Tajusin, että olen pitkään suhtautunut hyvin eri tavalla naisiin ja miehiin. Naisissa olen sietänyt epävarmuutta, mutta miesten kohdalla en. Me kaikki olemme enemmän tai vähemmän sekaisin. Minulla on mitä kaistapäisempiä naispuoleisia kavereita, joiden toilailuun olen suhtautunut lämpimän ymmärtäväisesti, mutta kun kyseessä on miespuoliset kaverit, olen ollut nopeasti tuomitsemassa ja oikaisemassa. Joku voisi puhua jopa miesvihasta.
En halua edes alkaa analysoimaan, mistä tämä on johtunut. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että pystyn nykyään suhtautumaan miespuolisiin kavereihini armollisemmin. En ole ensimmäisenä kärkkäänä arvostelemassa, vaan yritän ymmärtää heidän elämäntilannettaan. Ehkä hän ei jaksa juuri nyt olla niin vahva johtaja kuin haluaisin hänen olevan, tai ehkä hän ei aina ole se korrektein ihminen, mutta miten lojaali ystävä hän onkaan. Olen alkanut kiinnittämään huomiota miesten hyviin puoliin enemmän kuin heidän heikkouksiinsa.
Katsoin muutama päivä sitten 80-luvun klassikkoelokuvan Prinsessan Ryöstö (Princess Bride), joka on muuten joka katsomiskerralla yhtä riemastuttava: prinsessoja, jättejä, takaa-ajoja, juonittelua, ystävyyttä, kidutusta ja tosirakkautta. Elokuvan camp-henkiseen huumoriin kuuluu tosirakkauden käsitteen lähes banaali toistaminen. Tosirakkauden vuoksi elokuvan henkilöt ovat valmiita tekemään lähes mitä vain, myös silloin kun se ei ole sattunut omalle kohdalle. Tosirakkaus on pyhää ja se tekee elämästä elämisen arvoista ja merkityksellistä. Kuitenkin elokuvassa ollaan myös tosissaan: tosirakkaus teemana tekee siitä herttaisen ja koskettavan. Voisiko sitä itsekin uskoa siihen - tosirakkauteen. Onko minussa romantikkoa?
lauantai 12. lokakuuta 2013
Lopulta olemme kuitenkin yksin
Kuolema.
Alkuviikosta sain kuulla, että suosikkitätini kuoli leikkauspöydälle. Hän oli koko suvun lemmikki, iloinen ja positiivinen ihminen, jota erilaiset sairaudet ovat koetelleet. Itkin yhden illan ja varmasti itken hautajaisissa, mutta jälleen huomaan, että en ole ihmisenä kovinkaan tunteellinen. Toki kyseessä on ihminen, joka ei ole ollut jatkuvasti läsnä arjessani ja hänen kuolemansa ei tullut yllätyksenä. Olimme ehtineet valmistautua siihen jo vuosia.
Tätini oli ihminen, joka pysyi ihmeellisen elämäniloisena, vaikka oli sairastanut vuosia. Hän ei katkeroitunut tai purkanut huonoaan oloaan muihin. Hän ei passannut tai touhottanut, vaan kuunteli. Hän myös auttoi minua useaan otteeseen, kun talouteni oli tiukalla. Koskaan avun mukana ei tullut vaatimuksia tai syyttelyjä. Hän auttoi puhtaasta auttamisen halusta ja koska ajatteli meitä siskontyttöjään omina lapsinaan, joita hän ei itse koskaan saanut.
Itken nyt kuitenkin.
Kuolema lähipiirissä herättää monenlaisia tunteita riippuen siitä, millainen suhde itsellä oli kyseiseen henkilöön. Suhteeni tätiini oli mutkaton ja lämmin ja siksi voin nyt muistella häntä haikein mutta iloisin mielin. Hän tiesi minun välittävän ja arvostavan. Isäni kuolema oli rankempi kokemus. Sekään ei tullut yllätyksenä, mutta siihen suhteeseen liittyi paljon ikäviä tunteita, jotka jouduin väistämättä kohtaamaan hänen kuolemansa jälkeen. Vahvin tunne oli syyllisyys siitä, etten voinut olla enempää läsnä hänen elämässään ja etten pystynyt auttamaan häntä enempää kuluttamatta itseäni loppuun.
Eroni pitkästä parisuhteesta tuntui pieneltä kuolemalta, ja niinhän se olikin, sen suhteen kuolema. Surin sen erityislaatuisen yhteyden katkeamista ja sitä tosiasiaa, etten voinut saada sitä takaisin. Tällä viikolla sain tietää, että eksäni on tulossa isäksi. Se oli pysäyttävää. Hän on tuossa tilanteessa neljän vuoden jälkeen. On vaikea olla vertaamatta eksän elämäntilannetta omaansa. Kadehdin hänen hyvää suhdettaan ja sitä, että hän on löytänyt itselleen sopivan kumppanin. Kuitenkin myös hän kadehtii minun tilannettani. Chattailimme muutama viikko sitten ja hän kertoi, miten vaikea hänen on keskittyä mihinkään, kun kotona riehuu uusioperheen ja naapurin lapset ja koiria. Minä voin elää vain ja ainoastaan itselleni. Neljässä vuodessa olen saanut yhden tutkinnon päätökseen, vienyt uraani eteenpäin ja panostanut ystävyyssuhteisiini.
Elän elämänvaihetta, jossa en sure kuollutta ja kuopattua ihmissuhdetta, mutta en ole sitoutunut vaalimaan uuttakaan rakkautta. Elämässäni on vain pieniä ihmisuhteiden versoja ja ituja, osa rikkaruohoja. Nuorempana oli paljon helpompi ryhtyä uuteen ihmissuhteeseen. Nyt se on vaikeampaa. Onko mukana pelkoakin? En tiedä. Vai onko vain vaikeampi löytää sopivaa kumppania, kun tietää paremmin mitä haluaa ja ei halua?
Olin eilen jälleen harrastuksessa, jota sulostuttaa mitä söpöin nuori mies ja jonka kanssa jutteleminen saa minut hyvälle tuulelle. Mitään peliliikkeitä emme ole tehneet puolin emmekä toisin, enkä harrastuspiirissä kovin dramaattisia iskuyrityksiä haluakaan tehdä. Olemme jutelleet ja istuneet vierekkäin. Vahinkoako vain kun jalka koskettaa toisen jalkaa, eikä kumpikaan siirrä omaansa kauemmas koko iltana... Tähän mieheen on ihastunut puolet harrastusporukan tytöistä. Heistä muutaman kanssa haluaisin ystävystyä, joten parempi olla hienovarainen miehen suhteen. Flirttailuahan tämä tilanne ei estä.
Alkuja, loppuja, suhteita, ihastumisia, eroja. Kuuntelen juuri nyt Scandinavian Music Groupin laulua Lopulta olemme kuitenkin yksin. Sen sanat tavoittaa ehkä jotain olennaista. Lopussa meillä on jäljellä vain kertomus, joka muistuttaa elämäämme, ketään emme voi omistaa, lopulta olemme yksin.
Alkuviikosta sain kuulla, että suosikkitätini kuoli leikkauspöydälle. Hän oli koko suvun lemmikki, iloinen ja positiivinen ihminen, jota erilaiset sairaudet ovat koetelleet. Itkin yhden illan ja varmasti itken hautajaisissa, mutta jälleen huomaan, että en ole ihmisenä kovinkaan tunteellinen. Toki kyseessä on ihminen, joka ei ole ollut jatkuvasti läsnä arjessani ja hänen kuolemansa ei tullut yllätyksenä. Olimme ehtineet valmistautua siihen jo vuosia.
Tätini oli ihminen, joka pysyi ihmeellisen elämäniloisena, vaikka oli sairastanut vuosia. Hän ei katkeroitunut tai purkanut huonoaan oloaan muihin. Hän ei passannut tai touhottanut, vaan kuunteli. Hän myös auttoi minua useaan otteeseen, kun talouteni oli tiukalla. Koskaan avun mukana ei tullut vaatimuksia tai syyttelyjä. Hän auttoi puhtaasta auttamisen halusta ja koska ajatteli meitä siskontyttöjään omina lapsinaan, joita hän ei itse koskaan saanut.
Itken nyt kuitenkin.
Kuolema lähipiirissä herättää monenlaisia tunteita riippuen siitä, millainen suhde itsellä oli kyseiseen henkilöön. Suhteeni tätiini oli mutkaton ja lämmin ja siksi voin nyt muistella häntä haikein mutta iloisin mielin. Hän tiesi minun välittävän ja arvostavan. Isäni kuolema oli rankempi kokemus. Sekään ei tullut yllätyksenä, mutta siihen suhteeseen liittyi paljon ikäviä tunteita, jotka jouduin väistämättä kohtaamaan hänen kuolemansa jälkeen. Vahvin tunne oli syyllisyys siitä, etten voinut olla enempää läsnä hänen elämässään ja etten pystynyt auttamaan häntä enempää kuluttamatta itseäni loppuun.
Eroni pitkästä parisuhteesta tuntui pieneltä kuolemalta, ja niinhän se olikin, sen suhteen kuolema. Surin sen erityislaatuisen yhteyden katkeamista ja sitä tosiasiaa, etten voinut saada sitä takaisin. Tällä viikolla sain tietää, että eksäni on tulossa isäksi. Se oli pysäyttävää. Hän on tuossa tilanteessa neljän vuoden jälkeen. On vaikea olla vertaamatta eksän elämäntilannetta omaansa. Kadehdin hänen hyvää suhdettaan ja sitä, että hän on löytänyt itselleen sopivan kumppanin. Kuitenkin myös hän kadehtii minun tilannettani. Chattailimme muutama viikko sitten ja hän kertoi, miten vaikea hänen on keskittyä mihinkään, kun kotona riehuu uusioperheen ja naapurin lapset ja koiria. Minä voin elää vain ja ainoastaan itselleni. Neljässä vuodessa olen saanut yhden tutkinnon päätökseen, vienyt uraani eteenpäin ja panostanut ystävyyssuhteisiini.
Elän elämänvaihetta, jossa en sure kuollutta ja kuopattua ihmissuhdetta, mutta en ole sitoutunut vaalimaan uuttakaan rakkautta. Elämässäni on vain pieniä ihmisuhteiden versoja ja ituja, osa rikkaruohoja. Nuorempana oli paljon helpompi ryhtyä uuteen ihmissuhteeseen. Nyt se on vaikeampaa. Onko mukana pelkoakin? En tiedä. Vai onko vain vaikeampi löytää sopivaa kumppania, kun tietää paremmin mitä haluaa ja ei halua?
Olin eilen jälleen harrastuksessa, jota sulostuttaa mitä söpöin nuori mies ja jonka kanssa jutteleminen saa minut hyvälle tuulelle. Mitään peliliikkeitä emme ole tehneet puolin emmekä toisin, enkä harrastuspiirissä kovin dramaattisia iskuyrityksiä haluakaan tehdä. Olemme jutelleet ja istuneet vierekkäin. Vahinkoako vain kun jalka koskettaa toisen jalkaa, eikä kumpikaan siirrä omaansa kauemmas koko iltana... Tähän mieheen on ihastunut puolet harrastusporukan tytöistä. Heistä muutaman kanssa haluaisin ystävystyä, joten parempi olla hienovarainen miehen suhteen. Flirttailuahan tämä tilanne ei estä.
Alkuja, loppuja, suhteita, ihastumisia, eroja. Kuuntelen juuri nyt Scandinavian Music Groupin laulua Lopulta olemme kuitenkin yksin. Sen sanat tavoittaa ehkä jotain olennaista. Lopussa meillä on jäljellä vain kertomus, joka muistuttaa elämäämme, ketään emme voi omistaa, lopulta olemme yksin.
katso, minä opin irrottamaan
näetkö kuinka käteni ei hae mitään
sen, mikä on pahaa, minä unohdan
jos näen jotain hyvää, ohi kävelen
lopulta olemme kuitenkin yksin
lopulta olemme kuitenkin yksin
minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni
minulle jää ylleni satanut puiden pöly
minulle jää salaisuus
jota en kertonut kenellekään
minulle jää unet, joissa peurat puhuvat
ketään ei voi tuntea kokonaan
ketään ei voi viedä mukanaan
lopulta olemme kuitenkin yksin
lopulta olemme kuitenkin yksin
minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni
minulle jää ylleni satanut puiden pöly
minulle jää salaisuus
jota en kertonut kenellekään
minulle jää unet joissa peurat puhuvat
minulle jää villi kuminan tuoksu hiljaisella aukiolla
näetkö kuinka käteni ei hae mitään
sen, mikä on pahaa, minä unohdan
jos näen jotain hyvää, ohi kävelen
lopulta olemme kuitenkin yksin
lopulta olemme kuitenkin yksin
minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni
minulle jää ylleni satanut puiden pöly
minulle jää salaisuus
jota en kertonut kenellekään
minulle jää unet, joissa peurat puhuvat
ketään ei voi tuntea kokonaan
ketään ei voi viedä mukanaan
lopulta olemme kuitenkin yksin
lopulta olemme kuitenkin yksin
minulle jää kertomus
joka muistuttaa elämääni
minulle jää ylleni satanut puiden pöly
minulle jää salaisuus
jota en kertonut kenellekään
minulle jää unet joissa peurat puhuvat
minulle jää villi kuminan tuoksu hiljaisella aukiolla
maanantai 7. lokakuuta 2013
Kolkko asunto
Uusi asuntoni on kolkko. Liian vähän kuvia, värejä ja tekstiileitä. Liian minimalistista. Tällä hetkellä tämä asunto näyttää suunnilleen samalta kuin elämäni Turussa. Päällisin puolin puitteet on hyvät, mutta jotain puuttuu.
Muutin tavarani Helsingistä Turkuun viikko sitten ja muutosta on tullut lopullinen vasta nyt. Vasta nyt minun on alettava sopeutumaan. Asuin Helsingissä kymmenen vuotta. Siinä ajassa ehtii löytää paljon ystäviä ja yhteisöjä. Minulla oli pääkaupungissa vilkas sosiaalinen elämä ja joskus liiankin vilkas. Oli vaikeaa löytää aikaa rauhoittumiselle ja levolle. Nyt elämässäni on tilaa. On aikaa kokkaamiselle, kotitöille ja liikunnalle.
Turkuun muuttamisen jälkeen olen joutunut kohtaamaan minulle jo vieraaksi muuttuneen tunteen: yksinäisyyden. Sitä on ollut outoa makustella. Ei ole kyse siitä, ettei minulla olisi ollut yhtä paljon sosiaalisia kontakteja kuin Helsingissä. Olen viikossa tavannut siskoa muutaman päivän välein, viettänyt työpäivät työkavereiden kanssa, liittynyt harrastusseuraan ja viettänyt viikonlopun leirillä. Kyse on pikemminkin sen tiedostamisesta, etteivät siteeni näihin ihmisiin ole vielä kovinkaan vahvoja, siskoa lukuunottamatta.
Edellisen kerran olin tässä tilanteessa kymmenen vuotta sitten muuttaessani Helsinkiin. Muutin sinne miehen takia, mutta eksäni aloitti tuohon aikaan opiskelut kokopäivätyön ohella. Jouduin viettämään paljon aikaa yksin. Nyt paikallisten kavereiden löytäminen on todennäköisesti helpompaa. Yksinolo pakottaa aktiivisuuteen.
Huomaan kaipaavani kavereiden lisäksi yhteisöä. Kampusalue vetää minua puoleensa. Opiskelijaelämä, akateemisuus, kansainvälisyys - nämä asiat ovat olleet tärkeitä identiteettini rakennuspalikoita. Ne edustavat minulle vapautta, uuden oppimista, avoimuutta. Huomaan käveleväni 1,5 kilometrin matkan opiskelijaravintolaan sen sijaan, että menisin työpaikan henkilöstöravintolaan. Keski-ikäiset byrokraatit vs. nuoret ja kauniit ihmiset...
Mutta mutta, tilanne vaikuttaa lupaavalta. Olenhan vellonnut näissä suurissa yksinäisyyden tunteissa jo viikon. Ilokseni pystyn jatkamaan Turussa minulle tärkeää harrastusta, joka on samalla väylä kansainvälisen, akateemisen kaveripiirin luomiseen. Viime viikkoinen tapaaminen lupasi hyvää. Tunnen itseni hieman vanhaksi seuran nuorimpien joukossa, mutta innostus yhteistä harrastusta kohtaan yhdistää. Tämän harrastuksen parhaita puolia on se, että se vetää puoleensa samantyyppisiä ihmisiä monilta eri aloilta. Siihen haksahtaa yhtä lailla psykologin ja lakimiehen versot, kuin tulevat matemaatikot kuin opettajatkin. Maita on edustettuna Meksikosta Pakistaniin. Meitä yhdistää tarve omien mielipiteiden äänekkääseen ilmaisemiseen. Ahhh... miten virkistävää tämän konsensushakuisen suomalaisuuden tyvenessä! Sieluni saa rauhan tässä ympäristössä.
Silmänikin lepää. Nuoren miehen hartijalinjassa. Puuma nostaa päätään jälleen. Seurasta löytyi mitä söpöin nuori mies, jonka kanssa meillä synkkasi ja jonka kanssa juttelimme pitkät pätkät baarissa harrastuksen jatkoilla. On mukavaa tietää, että harrastuksessa on tarjolla myös silmäkarkkia ja flirttailukumppani. Minäkö aikuistun ja vakavoiduin? Löydän sopivan miehen, ostan omistusasunnon ja perustan perheen. Ehhhhehehehhhehheheheh...ei.
Niin, se yksinäisyyden tunne. Kauankohan saan pidettyä siitä kiinni. Sen tunteminen tekee oikeastaan hyvää. Se saa minut arvostamaan ystäviäni ja ystävyyttä enemmän. Tuntui hyvältä, kun kaveri soitti perään Turkuun ja kysyi, saako tilittää. Mutta tiedättekö, minä asun nyt samassa kaupungissa parhaan kaverini kanssa. Sen, joka on pysynyt matkasta siitä lähtien, kun putkahdin äidistäni maailmaan. On hauskaa, kun pystymme tapaamaan siskoni kanssa useamman kerran viikossa. Tällaista tilannetta ei ole ollut viiteentoista vuoteen. On rentouttavaa, kun on ihminen, jonka seurassa voi olla juuri niin höpsö kuin oikeasti on. Mitään rooleja on turha esittää, kun toinen tuntee sinut paremmin kuin välittäisikään tuntea.
Asunto on edelleen kolkko, mutta eiköhän se kohta ala täyttyä väreillä, tuoksuilla ja uusien ja vanhojen ystävien äänillä.
Muutin tavarani Helsingistä Turkuun viikko sitten ja muutosta on tullut lopullinen vasta nyt. Vasta nyt minun on alettava sopeutumaan. Asuin Helsingissä kymmenen vuotta. Siinä ajassa ehtii löytää paljon ystäviä ja yhteisöjä. Minulla oli pääkaupungissa vilkas sosiaalinen elämä ja joskus liiankin vilkas. Oli vaikeaa löytää aikaa rauhoittumiselle ja levolle. Nyt elämässäni on tilaa. On aikaa kokkaamiselle, kotitöille ja liikunnalle.
Turkuun muuttamisen jälkeen olen joutunut kohtaamaan minulle jo vieraaksi muuttuneen tunteen: yksinäisyyden. Sitä on ollut outoa makustella. Ei ole kyse siitä, ettei minulla olisi ollut yhtä paljon sosiaalisia kontakteja kuin Helsingissä. Olen viikossa tavannut siskoa muutaman päivän välein, viettänyt työpäivät työkavereiden kanssa, liittynyt harrastusseuraan ja viettänyt viikonlopun leirillä. Kyse on pikemminkin sen tiedostamisesta, etteivät siteeni näihin ihmisiin ole vielä kovinkaan vahvoja, siskoa lukuunottamatta.
Edellisen kerran olin tässä tilanteessa kymmenen vuotta sitten muuttaessani Helsinkiin. Muutin sinne miehen takia, mutta eksäni aloitti tuohon aikaan opiskelut kokopäivätyön ohella. Jouduin viettämään paljon aikaa yksin. Nyt paikallisten kavereiden löytäminen on todennäköisesti helpompaa. Yksinolo pakottaa aktiivisuuteen.
Huomaan kaipaavani kavereiden lisäksi yhteisöä. Kampusalue vetää minua puoleensa. Opiskelijaelämä, akateemisuus, kansainvälisyys - nämä asiat ovat olleet tärkeitä identiteettini rakennuspalikoita. Ne edustavat minulle vapautta, uuden oppimista, avoimuutta. Huomaan käveleväni 1,5 kilometrin matkan opiskelijaravintolaan sen sijaan, että menisin työpaikan henkilöstöravintolaan. Keski-ikäiset byrokraatit vs. nuoret ja kauniit ihmiset...
Mutta mutta, tilanne vaikuttaa lupaavalta. Olenhan vellonnut näissä suurissa yksinäisyyden tunteissa jo viikon. Ilokseni pystyn jatkamaan Turussa minulle tärkeää harrastusta, joka on samalla väylä kansainvälisen, akateemisen kaveripiirin luomiseen. Viime viikkoinen tapaaminen lupasi hyvää. Tunnen itseni hieman vanhaksi seuran nuorimpien joukossa, mutta innostus yhteistä harrastusta kohtaan yhdistää. Tämän harrastuksen parhaita puolia on se, että se vetää puoleensa samantyyppisiä ihmisiä monilta eri aloilta. Siihen haksahtaa yhtä lailla psykologin ja lakimiehen versot, kuin tulevat matemaatikot kuin opettajatkin. Maita on edustettuna Meksikosta Pakistaniin. Meitä yhdistää tarve omien mielipiteiden äänekkääseen ilmaisemiseen. Ahhh... miten virkistävää tämän konsensushakuisen suomalaisuuden tyvenessä! Sieluni saa rauhan tässä ympäristössä.
Silmänikin lepää. Nuoren miehen hartijalinjassa. Puuma nostaa päätään jälleen. Seurasta löytyi mitä söpöin nuori mies, jonka kanssa meillä synkkasi ja jonka kanssa juttelimme pitkät pätkät baarissa harrastuksen jatkoilla. On mukavaa tietää, että harrastuksessa on tarjolla myös silmäkarkkia ja flirttailukumppani. Minäkö aikuistun ja vakavoiduin? Löydän sopivan miehen, ostan omistusasunnon ja perustan perheen. Ehhhhehehehhhehheheheh...ei.
Niin, se yksinäisyyden tunne. Kauankohan saan pidettyä siitä kiinni. Sen tunteminen tekee oikeastaan hyvää. Se saa minut arvostamaan ystäviäni ja ystävyyttä enemmän. Tuntui hyvältä, kun kaveri soitti perään Turkuun ja kysyi, saako tilittää. Mutta tiedättekö, minä asun nyt samassa kaupungissa parhaan kaverini kanssa. Sen, joka on pysynyt matkasta siitä lähtien, kun putkahdin äidistäni maailmaan. On hauskaa, kun pystymme tapaamaan siskoni kanssa useamman kerran viikossa. Tällaista tilannetta ei ole ollut viiteentoista vuoteen. On rentouttavaa, kun on ihminen, jonka seurassa voi olla juuri niin höpsö kuin oikeasti on. Mitään rooleja on turha esittää, kun toinen tuntee sinut paremmin kuin välittäisikään tuntea.
Asunto on edelleen kolkko, mutta eiköhän se kohta ala täyttyä väreillä, tuoksuilla ja uusien ja vanhojen ystävien äänillä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)