Veto

Olipa hyvä treeni. Kyllä minusta vielä urheiluintoilija saadaan. Teimme siskon ja serkun miehen kanssa vedon siitä, kuka pudottaa nopeimmiten kymmenen kiloa. Nyt sitten huhkimme tahoillamme. Tai kukin tyylillään. En ole ennen kokeillut tällaista kollektiivista itsensäparannusprojektia, mutta alku vaikuttaa lupaavalta. Tähän pystyy asennoitumaan ihan eri tavalla ja tietenkin luvassa on hirmuinen sukuhäpeä ja pilkka, jos tässä kisassa ei skarppaa.

Yritän käydä salilla kaksi kertaa viikossa, uimassa kerran viikossa ja kävellä välipäivinä. Juoksemistakin voisin ehkä harkita. Ehkä alan kipittää Pikku-Huopalahden ympäri.

Tässä iässä sitä alkaa tosiaan jo miettimään sitä, miten tämä kroppa kestää pitemmällä tähtäimellä. En halua hankkia itselleni diabetesta tai nivelrikkoja. Selkäkin on alkanut oireilemaan. Ja lisää virtaa! Sitähän tästä projektista potentiaalisesti saa, kun tulee urheiltua säännöllisesti ja syötyä järkevästi.

Oi vanhuus, vanhuus. Kyllä sinut vielä kukistan. Nyt ymmärrän paljon paremmin eksääni. Tapasimme reilu kymmenen vuotta sitten, kun hän oli suunnilleen minun ikäiseni. Hänellä oli menossa joku vastaava ikäkriisi kuin minulla nyt. Hän vaihtoi maata, tyttöystävää (12 vuotta nuorempaan, ou jee) ja aloitti hullun kuntoiluoperaation. Minä sitten katselin vierestä ja ihmettelin. Now I get it. Nuoremmassa kumppanissakin on paljon järkeä. Eksäni tapasi sanoa: " You're as old as the woman you feel." Pitääköhän hankkia vielä prätkä. Tietotekniikkaa ja sisustusta olen kyllä uusinut. Tukankin leikkasin polkaksi.

Taistelen siis vääjäämätöntä vastaan.

And I'll beat you P & J!

Vaara

Edellisen postauksen kommenteissa kysyttiin, miksi en aloittaisi vakituista fuck buddy –suhdetta Nuoren Kollin kanssa. En uskalla.

Minusta on tullut varsin kovapintainen. Miesuhteet harvoin hetkauttavat minua suuntaan tai toiseen. Kohtaaminen Muusikon kanssa maaliskuussa oli lähes yhtä sykähdyttävä kuin Nuoren Kollin kanssa, mutta tunteeni kylmenivät nopeasti, kun selvisi, että mies kärsii vakavasta riippuvuudesta. Nuoreen Kolliinkin olen suhtautunut viimeiset 1½ vuotta melko välinpitämättömästi. Olemme välillä nähneet seksin merkeissä, mutta olen pitänyt häntä sen verran kusipäisenä, ettei tapaamiset ole saaneet tunteitani roihahtamaan. 

Sunnuntainen tapaaminen oli erilainen, sillä se muistutti minua ensikohtaamisestamme kaksi vuotta sitten. Ihastuin häneen päätä pahkaa, mutta viikko tapaamisen jälkeen olimme jo riidoissa. Avauduin hänelle tunteistani ja hän vastasi tavalla, joka sai aikaisempaan pitkään suhteeni liittyvät kipukohdat ilmiliekkeihin. Plastic Dream on kirjoittanut siitä, miten pahalta tuntuu, kun mies sanoo, ettei tunne tarpeeksi. Sen kuuleminen on paskamaista silloin, kun itsestä tuntuu, että teidän kahden välillä oleva yhteys on jotain ainutlaatuista. Kun hyvä seksi saa oksitosiinin virtaamaan naiskehosi suonissa ja miehessä on vaaran ja viettelyksen magiaa. 

Nuorella Kollilla on outo vaikutus minuun. Hän on arvaamaton ja siksi kiehtova. Silkkisen pehmeä ja myrkyllisen pisteliäs yhtä aikaa. Vähän niin kuin tämä heinäkuinen sää. Viikonloppuna kuvankaunis hellesää ja nyt syksyisen harmaata. Kuumaa ja kylmää. Huumetta minun kaltaiselleni jännityksenetsijälle. Säännöllinen fuck buddy –suhde olisi riski, sillä en luota siihen, että olisin turvassa hänen kanssaan. Niin kauan kuin minä olen se, joka torjuu Nuoren Kollin lähentymisyrityksiä ja vittuilee miehen ”out of blue” –hempeilyille, olen kuivilla vesillä. Mutta jos minä lankean, tämä mies ei kannattele sydäntäni hellävaroen. Siksi olen nyt vaarassa. Aivan liian avoin ja hormonihuuruinen.

Heinäkuu

Lääkäri, lääkäri, miten hoitaa 31-vuotiasta naista, joka kärsii vanhenemisenpelosta ja alakuloisuudesta? Tajunnanräjäyttävää seksiä. Parempaa lääkettä ei olekaan.

Voi Nuori Kolli, vaikka tiemme ovat kohdanneet harvoin näinä kahtena vuotena, on jokainen kohtaaminen kohonnut arjen harmauden yläpuolelle. Olemme rakastelleet, panneet, nauraneet ja tunteneet sielujen sympatiaa. Olemme riidelleet, haastaneet toisiamme ja taistelleet vallasta.

Tänään istuit edessäni ja minua nauratti. Siinä sinä olet ja silmiesi pilke hymyilyttää minua. Suutelet juuri niin hyvin kuin muistan ja olet otteissasi juuri niin taitava kuin aiemminkin. Minua naurattaa. Siinä sinä olet.

Kun kemia on niin vahvaa, että sitä voisi erehtyä luulemaan rakkaudeksi.

Nuori Kolli, kiitos kun herätit minut eloon.

Tämän viikonlopun biisi suomalaiselta bändiltä Rubik: Storm In a Glass of Water

Viikonloppu

Oli mukava viikonloppu. Niin mukava, että tekee mieli raportoida siitä. Joka päivälle mahtui jotain uutta ja jotain liikunnallista.

Perjantaina jäin töiden jälkeen keskustaan pyörimään. Menin tuijottelemaan asioita kauppoihin ilman aikomustakaan ostaa mitään. Sitten menin Kirjasto 10:een, otin kaksi lehteä ja vajosin nojatuoliin. Löysin mielenkiintoisen uuden lehden: The Economist -lehden kulttuuriliitteen nimeltä Intelligent Life. Luin siitä lempisarjakuvakäsikirjoittajastani Neil Gaimanista ja kuuluisista puheista. Yksi niistä oli Hilary Clintonin Kiinassa vuonna 1995 pitämä puhe naisten oikeuksista:

"If there is one message that echoes forth from this conference, let it be that human rights are women’s rights and women’s rights are human rights once and for all. Let us not forget that among those rights are the right to speak freely -- and the right to be heard.

Rohkea nainen. 

Alan lukea enemmän hyviä lehtiä. Food for the brain. 

Sitten kävelin Pikku-Huopalahden ympäri ja keräsin 150 grammaa vattuja retkelläni. Sitten menin kotiin ja katsoin uusimman Batmanin. Hyvä perjantai. 

Lauantaikin oli aika hyvä. Menin Kumpulan maauimalaan ja kauhoin 35 minuuttia likipitäen tyhjässä altaassa. Uinnin jälkeen menin katsomaan kaksi viikkoa sitten maanantaina syntynyttä nyyttiä. Nyytin jälkeen vietin aikaa kaverin kanssa, joka oli lähdössä kuukaudeksi kotimaahansa. Olen ylpeä ystävästäni. Hän on muuttunut herrasmieheksi.

Tänään kuuntelin aamulla hyvää, itselleni uutta musiikkia (esim. Edward Sharpe, kuuntele alla). Puolen päivän jälkeen menin katsomaan Espooseen kaksi viikkoa sitten tiistaina syntynyttä bebeä. Bebellä oli äitinsä huulet. Beben katsastamisen jälkeen otin sankoni ja poimurini ja jatkoin matkaa Nuuksioon. Jäljitin mustikoita, joita sitten iltaa kohden alkoikin löytyä. Vähän ennen kahdeksaa huomasin, että tulee kiire jos aion ehtiä kerran tunnissa kulkevaan bussiin. Juoksin mustikoineni kokonaisen kilometrin. Mustikkajuoksu. Ehdin bussille kuusi minuuttia etuajassa ja minulle jäi vielä aikaa kuvata lampaita laitumella. Tulin kotiin, siivosin mustikat ( 18 sadan gramman minigrip-pussia!) ja kuuntelin taas hyvää uutta musiikkia (esim. Owen Pallet, kuuntele alla).

Lampaat Kattilassa

Edward Sharpe & The Magnetic Zeros: I Come In Please

Owen Pallet : E is for Estranged

Lisää hajanaisia ajatuksia

Olenpa saanut mukavia kommentteja blogitauon aikana. Kiitos Birgitta ymmärryksestä vahvaa naista kohtaan ja kiitos Isla tarkkanäköisistä huomioista - olet varmasti oikeassa, minun pitäisi olla lempeämpi itseäni kohtaan. Tällaiset lukijakommentit muistuttaa siitä, että blogin pitäminen on parhaimmillaan hyvinkin antoisaa.

Niin, minä en taida oikein osata relaamisen jaloa taitoa, kun oma nuutuneisuus herättää minussa niin vahvoja antipatioita. Kai minun pitäisi vain osata nauttia siitä, kun on hieman iisimpää, eikä vain närkästyä siitä, että elämä ei ole yhtä suurta seikkailua.

Kun olin pieni, piirsin koko ajan. Kun olin lukiossa, ajattelin vielä, että minusta voisi tulla esimerkiksi kuvittaja. Jostain syystä kadotin ilon piirtämisestä ja se jäi muun elämän vyöryessä ylle. Viime aikoina olen ajatellut harrastuksen henkiin herättämistä. Pari päivää sitten kävelin Aleksanterinkatua pitkin ja aloin katsella ihmisiä piirtäjän silmin. Millaisilla viivoilla heidät piirtäisin, mitkä piirteet tekevät heistä tunnistettavia.  Ihmisten havannointi oli hauskinta mitä olin tehnyt aikoihin. Meitä on niin monenlaisia: lyhyenläntiä, kuikeloita, isonenäisiä, punatukkaisia, ryhdikkäitä... Menin istumaan Esplanadin puistoon ja aloin tarkkailemaan ihmisiä. Kohta huomasin, että aloin pohtia, millaista elämää tarkkailemani ihmiset elävät. Vaikkapa se vaatimattomiin sävyihin pukeutunut kuusikymppinen laiha mies, joka istui penkillä kädet ja jalat ristissä, hievahtamatta, eteenpäin tuijottaen. Tuleeko hän istumaan puiston penkille joka päivä, onko hän onnellinen vai onneton?

Olen hakenut töitä Turusta. Jos saan työpaikan, päättyy vuosikymmen pääkaupunkiseudulla. Muutin tänne heinäkuussa 2003, jolloin oli tukahduttavan kuuma useamman viikon ajan. Muutto ja uusi työ voisivat tehdä hyvää minulle. Ei tarvitsisi ainakaan valittaa, että kaupungissa on liikaa ystäviä. Katsotaan, miten käy.

Viikonloppuna menen katsomaan kahta uutta tulokasta. Children are precious. Tätä en ole ymmärtänyt ennen tätä kevättä. En ennen kuin lapsia alkoi syntyä itselle tärkeille ihmisille. Vasta nyt kun tiedän, että näiden lasten kasvua tulen seuraamaan. Viikonloppuna aion myös mennä mustikkaan. Vanhenemisen merkkinä olen myös todennut sen, että 31-vuotiaana en enää harrastaa liikuntaa ulkonäöllisistä syistä, vaan koska muuten hajoan: selkäni ja psyykkeeni eivät kestä muuten. Ehkä tämä vanhenemiskriisikin tästä väistyy, jos pääsen säännöllisen liikunnan makuun taas.

Hajanaisia ajatuksia

Viimeisen kuukauden aikana mikään ei ole tuntunut oikein miltään. Olen tuntenut itseni vanhaksi. Juttelin kuitenkin yhden miespuolisen kaverini kanssa aiheesta ja hän huomautti osuvasti, että eihän se ole iästä kiinni, innostaako asiat. Voi olla kahdeksankymppinen ja vahvasti elämän syrjässä kiinni ja halukas oppimaan uutta. Hän sanoikin, että kuulostan pikemminkin masentuneelta. Hätkähdin.

Masentuneen ihmisen mieli on kiinni menneessä tai se junnaa paikallaan. Minua vaivaa näköalattomuus. En tiedä mitä haluan. Paitsi tiedän sen, että haluan muutosta. Haluan uusiin töihin. Haluan, että minut haastetaan ja että neuronien aivoissani on pakko reitittyä uudelleen. Oloni on kuin sikolättiin sammuneella merimiehellä, jonka joku hurjapäinen kapteeni saisi hakea mukaan uuteen seikkailuun.

Kävin muutaman kerran treffeillä erään miehen kanssa. Minua ujomman ja varovaisemman. Ajattelin, että eihän sillä ole väliä, koska haluan itsekin rauhoittua hieman. Olimme Kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa ja yllämme puhkesi ukkosmyrsky. Minusta tämä oli jännittävää, hänen mielestään pelottavaa. Sillä hetkellä... en tiedä... olen ehkä hieman raihnaistunut, mutta olen kuitenkin seikkailija ja toisen sellaisen haluaisin rinnalleni.Vapaan sielun.

Mitä tulee julistamaani käytöstapojen parantamisprojektiin, niin ehkä jotain edistymistä on tapahtunut. Tuollaisilla ohjelmanjulistuksilla on yleensä se hyvä puoli, että ne jäävät alitajuntaan muhimaan. Olen viettänyt paljon aikaa hyvin käyttäytyvien ihmisten kanssa ja jotain on tarttunut. Olen edelleen suorapuheinen itseni kyllä. Viime lauantaina tapasin sen parjaamani kaverin, jonka käytöstavoissa olisi myös parantamisen varaa. Jokin oli muuttunut hänessäkin. Hän oli ystävällisempi kuin yleensä. Ehkä olemme kumpikin käynneet jonkinlaisen vaiheen. Erosimme pitemmistä suhteista samoihin aikoihin, 3-4 vuotta sitten, ja ehkä olemme molemmat valmiit olemaan "pehmeämpiä" ja vastaanottavaisempia.

Samalla kuitenkin huomaan, että en ole oma itseni ilman tietynasteista aggressiivisuutta. Silloin kun tunnen itseni luuseriksi, minua ei nosta alakulosta itsekannustus tai tsemppaaminen, vaan ihan puhdas vitutus. Pääsen uuteen vaiheeseen vasta sitten, kun suutun itselleni ja kyllästyn ruikutukseeni.