Makoilin tänä aamuna sängyllä huovan alla ja tuijottelin seinään. Ei musiikkia tai mitään. Viihdyin näin ainakin puoli tuntia. Kuvittelin, millaista olisi, jos en olisikaan yksin. Minä tuijottelisin seinään ja sängyn toisessa päässä kumppanini lukisi lehteä. Ehkä nojaisin häneen tai pääni olisi hänen sylissään. Ehkä puraisisin häntä kepeästi olkapäästä. Rutistaisin ja vaatisin huomiota. Hivelisin sormellani toisen hauislihasta ja lopulta kissamaisesti häiriköisin lukemista niin, että toisen olisi annettava minulle kaikki huomionsa. Sitten vain lepäilisin hänen kainalossaan ja höpöttäisimme.
Ajatus on lämmin.
Juttelin eilen bileissä seurustelevan naisen kanssa siitä, miten mukavaa on asua yksin. Minulla on nyt takana vuosi yksin asumista. Sitä ennen olen asunut aina kämppisten tai poikaystävän kanssa. Nautin omasta rauhasta ja yksityisyydestä. Saan huudattaa musiikkia ja noudattaa juuri sellaista vuorokausirytmiä kuin haluan. Tiskaan, siivoan ja pyykkään kun haluan. Kenenkään tavarat ei ole tiellä, enkä häiritse ketään levottomuudellani. Vaikka alkaisin seurustella ja muuttaisin yhteen miehen kanssa, pitäisin siltikin mieluiten oman asunnon. Tiedän, että tämä on Helsingin hinnoilla epärealistinen ajatus, mutta jos se olisi mahdollista, olisi ihanaa, että olisi ihkaoma paikka, jonne karata välillä.
Eilisissä bileissä tuli juteltua myös lastenteosta. Se on kolmekymppisten naisten kanssa lähes väistämätön puheenaihe. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, mutta teoriassa haluan lapsia. Vauva-ajan rankkuus kuulostaa vain pelottavalta. Minusta puuttuu hoivavietti. Lemmikkirotankin minulta huostaanotti sisko. Minusta lastenkasvattaminen on nykyajan maailmassa aivan liian yksinäistä touhua. Äiti eristetään neljän seinän sisälle lapsensa kanssa, eikä ympärillä ole yhteisöä tukemassa. Uskon, että lasten kasvattaminen on ollut ennen vanhaan, tuvissa ja pihapiireissä, huomattavasti solidaarisempaa puuhaa. Olisit asunut samoissa tiloissa useamman muun äidin kanssa. Lisäksi ympärillä olisi pyörinyt isoäitejä, tätejä sun muita. Et olisi ollut yksin lapsenkasvatuksen kanssa ja sinulla olisi ollut seuraa. Vaikka siis lapsettomana sinkkuna haluan ehdottomasti asua yksin, lasten kanssa asuisin mieluummin yhteisössä. Ehkä muuttaisin siinä vaiheessa hippikommuuniin - tai onko kibbutseja vielä olemassa? Tai ehkä pyytäisin äidin asumaan luokseni. En tiedä muuttaisiko ;D
Mutta mutta.. kelataanpa takaisin. Yhdessä asumiset, lastenteot... mies lukemassa sängylläni lehteä. Toisen kehosta huokuva lämpö. Seurustellessa en ole juurikaan tietoinen omasta kehostani vaan silloin huomioni on toisen kehossa. Tästä kai johtuu, että minulla ei ole juurikaan ulkonäkökomplekseja. Ihailen lihaksia, kulmakarvojen ja huulien kaarta, kehon aarrekarttaa. Olen kokeva subjekti ja mies on objektini, mutta ei minua haittaa päinvastainen asetelmakaan. Suurin ero yksinolossa ja seurustelussa on juuri tämä kehonyhteys, et voi olla enää yksin, koska kehosi liittää sinut toiseen. Yksinollessa tämän puolen voi unohtaa pitkäksikin aikaa, mutta tänä aamuna huovan alla seiniä tuijotellessani se muistui jälleen mieleeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti