Enkä pelkää ollenkaan..

Vastuunotto liian nuorena, suhde auktoriteettina olemiseen - olen pyöritellyt näitä aiheita ja niiden välisiä suhteita mielessäni viime aikoina. Olen pohtinut omaa rooliani johtajana ja yrittänyt ymmärtää itseäni. Miksi minun on välillä vaikea luottaa ja antaa ihmisille mahdollisuus kokeilla omia kykyjään ja antaa myös mahdollisuus epäonnistua? Miksi koen, että loppupeleissä minun on kannettava vastuu kaikesta ja kontrolloitava kaikkea? Miksi suhteeni auktoriteettina olemiseen on jollain tapaa ylikorostunut?

Aloin lukea Suzanne Collinsin kirjaa Nälkäpeli, josta olen elokuvaversion ehtinyt nähdäkin. Tässä kirjassa perhettään metsästämällä elättävä 16-vuotias Katniss uhrautuu nuoremman siskonsa vuoksi ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi Nälkäpeliin, jossa 24 nuorta joutuu taistelemaan toisiaan vastaan kunnes vain yksi on elossa. Asetelma on hyvin samanlainen kuin japanilaisessa elokuvassa Battle Royal. Katniss kuvataan kirjassa tyttönä, joka on joutunut ottamaan perheen pään roolin 11-vuotiaana isänsä kuoleman jälkeen. Äiti katoaa suruun, eikä kykene huolehtimaan perheestään. Viisi vuotta myöhemmin Katniss huolehtii sekä äidistään että 7-vuotiaasta pikkusiskostaan ja tunteen katkeruutta äitiään kohtaan, joka oli heikko silloin kun hänen olisi pitänyt olla vahva. Elokuvassa Katnissia näyttelee Jennifer Lawrence, joka tunnetaan myös hyvin samantapaisesta roolista elokuvassa Winter's Bone. Myös tässä elokuvassa nuori tyttö joutuu ottamaan vastuun perheestään, kun isä on karkuteillä ja äiti masennuksen kourissa.

Minulla ei ole näin rajuja kokemuksia, mutta samaistun kuitenkin vahvasti Katnissiin. Muistan, miten oma lapsuuteni katkesi rymisemällä siihen hetkeen, kun olen 12-vuotiaana parkkipaikalla autossa äitini kanssa, joka kysyy minulta, mitä hänen pitäisi tehdä. Äitini oli ollut loppukesän ja alkusyksyn koulutuksissa ja siskoni oli jo lähtenyt toiselle paikkakunnalle lukioon. Tämän kesän aikana isäni oli alkanut käyttäytymään omituisesti, oli myöhään ulkona ja palasi vasta yömyöhällä, kun olin jo nukkumassa. Aluksi tätä tapahtui vain silloin kun äitini oli poissa. Olin hämmennyksissä ja peloissani, enkä tiennyt miten toimia. Joko isäni vannotti olemaan kertomatta äidille tai sitten itse päätin olla kertomatta. Nyt kun lueskelen Al-Anonin sivuilta listausta alkoholistien läheisten kohtaamista tunteista, tajuan miten syvällä olen ollutkaan noissa tunteissa.

Oletko huolissasi läheisesi alkoholinkäytöstä?

Valehteletko salataksesi toisen juomisen?
Ajatteletko, että jos juomari rakastaisi sinua, hän lopettaisi juomisen sinun takiasi?
Pidätkö juomarin ystäviä syyllisenä hänen juomiseensa?
Uhkailetko häntä sanomalla esimerkiksi: ” jos et lopeta juomista, minä kyllä lähden”
Pelkäätkö, että haluamattasi ärsytät toista niin, että hän lähtee juomaan?
Ovatko lomat, juhlat ja vierailut menneet pilalle juomisen vuoksi?
Etsitkö piilotettuja pulloja?
Uskotko, että jos juomisen loppuisi, muut ongelmasi ratkeaisivat?
Oletko enimmäkseen vihainen, hämmentynyt tai masentunut?
Tuntuuko sinusta, ettei kukaan ymmärrä vaikeuksiasi?

http://www.al-anon.fi/00010074-onko-al-anon-sinua-varten

Lisäksi ymmärrän sen, miten syvällä äitini on ollut noissa tunteissa. Kun tilanne, isäni, entisen alkoholistin, alkoholisoituminen 17 raittiin vuoden jälkeen, lopulta selvisi äidille, hän ei tiennyt, miten toimia. Hän oli hämmentynyt ja päättämätön. Ja tuona eräänä hetkenä, autolla parkkipaikalla, hän kysyi minulta, miten hänen tulisi toimia, 12-vuotiaalta tyttäreltään. Siinä vaiheessa minun maailmani nytkähti sijoiltaan ja minun harteilleni asetettiin taakka, jota en haluaisi asetettavan kenenkään noin nuoren harteille. Eihän minulla ollut vastausta, eikä äitini tainnut sellaista minulta odottakaan. Mutta hän ei ymmärtänyt, että tuolla hetkellä hän sinetöi minut murehtijan rooliin. Minä aloin etsimään ratkaisua mahdottomaan ongelmaan, vaikka hänen olisi pitänyt tässä vaiheessa ottaa vanhemman rooli ja suojeltava minua liialliselta vastuunotolta. Vakuuttaa minulle, että isäni juominen ei johdu minusta, enkä minä siihen voi vaikuttaa.

Suhteeni vanhempiini muuttui ratkaisevasti ratkaisevalla hetkellä. Kumpikaan heistä ei ollut enää vakaa kallio, johon turvautua ja joiden luokse olisin voinut mennä huolineni, kumpikaan heistä ei ollut enää auktoriteetti, jota vastaan olisin voinut murrosikäisenä kapinoida. He olivat aivan liian sekaisin. Kulissit pysyivät joten kuten pystyssä. Perheellä oli peruselanto ja perustarpeistani huolehdittiin, mutta henkisesti olin huonossa jamassa. Minä murehdin ja minusta alkoi muokkaantua aikuinen pikavauhdilla. Vaikka minussa on aina ollut ja on edelleen kuopusmaista huolettomuutta ja hajamielisyyttäkin, ei vanhemmillani ollut enää minkäänlaista auktoriteettia minua kohtaan. Tämä ei tarkoittanut, että olisin ryypännyt ja rellestänyt vaan sitä, että otin heihin henkistä etäisyyttä ja en enää tukeutunut heihin. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana ja aloin heti tekemään töitä, jotta en olisi rahallisesti sidoksissa vanhempiini. Kyllähän äiti minusta huolehti ja piti huolta, mutta samalla hän piti minua omana henkilökohtaisena terapeuttinaan, eikä tämä ollut rooli, joka olisi kuulunut minulle. Sama tilanne oli isän kanssa, jonka alkoholin huurteisia avautumisia jouduin kuuntelemaan ja loppuvaiheessa myös lainaamaan rahaa.

Minulla ei ollut elämässäni enää auktoriteetteja. Ei ketään jota olisin katsonut ylöspäin ja arvostanut. Minusta tuntuu, että tässä vaiheessa oma auktoriteetin tunteeni on jotenkin ylikehittynyt tässä vaiheessa. Minusta muokkautui ihminen, joka ottaa helposti vastuuta ja jolle annetaan helposti johtajan asema ryhmässä. Minä olen se, joka vaikutan varmoilta mielipiteissäni ja joka ei vähästä hetkahda. Minä olen se, joka on joutunut etsimään vahvuuden sisältään ja kovettamaan itsensä. Liiaksikin. Nyt sen tajuan. Enhän minä mikään natsi ole, yleisvaikutelma minusta on ilmeisesti hyvinkin rento ja ystävällinen. Mutta viime aikoina olen huomannut testaavaani ihmisiä - etenkin organisaatiooni kuuluvia miehiä. Olen jyrännyt omia mielipiteitäni ja pitänyt langat käsissäni, vaikka niistä on ollut syytä luopua. En oikein tiedä, mihin olen pyrkinyt. Ehkä olen pyrkinyt viemään oman auktoriteettiasemani äärimmäisyyteen ymmärtääkseni, että minun on opittava luopumaan siitä.

Samaan aikaan olen hylkinyt minuun "ripustautuvia" ihmisiä. Olen ollut todella allerginen sille, että joku hakee minusta turvaa ja tukea, vaikka auktoriteettihakuisuuteni on voinut viestiä, että haluan olla ihminen, johon turvaudutaan. En edelleenkään tiedä, miten minun pitäisi suhtautua tällaisiin ihmisiin - pitää nykyisenkaltainen etäisyys vai keksiä jonkin ystävällisempi tapa auttaa heitä, ilman että tunnen, että minusta imetään kaikki irti. En halua olla äitihahmo kenellekään, enkä siksi siedä avuttomuutta ja tukeutumista. Mutta en halua olla ilkeäkään.

Suhteeni äitiini on parantunut huomattavasti parin viimeisen vuoden aikana. Vielä viisi vuotta sitten hän vuodatti työmurheitaan minulle, eikä tuntunut tajuavan palautteestani huolimatta, että en halua toimia hänen terapeuttinaan. Nyt hänen elämänsä on tasapainossa ja hän on vihdoin tainnut ymmärtää, mikä on mennyt pieleen minun kanssani. Hän on myös päässyt ottamaan viimeisen vuoden aikana huolehtivan ja tukevan äidin roolin auttaessaan minua hyvinkin paljon taloudellisesti viime vuonna. Suhteemme dynamiikka on parantunut tämän myötä paljonkin. Hän on sittenkin vakaa kallio elämässäni ja aina tukemassa kun tukea tarvitsen. Minun ei tarvitse olla enää tukija tukija ja neuvonantaja hänelle. Olen myös oppinut arvostamaan monia asioita äidissäni, enkä tunne enää juurikaan katkeruutta häntä kohtaan. Olen voinut luovuttaa auktoriteetin asemani ja olla jälleen tytär. 

Viime vuosi on ollut minulle myös monella tapaa mahdollisuus elää sellaista elämää, jota olisin toivonut voivani elää teini-ikäisenä. Olen suoraan sanoen keskittynyt lähinnä hengailemaan kavereiden kanssa. Toissasyksyisen loppuunpalamisen jälkeen etsin aikani töitä, mutta sitten vain luovutin ja keskityin lepäämiseen. Vasta elokuussa 2012 tunsin voimieni palanneen ja sitten teinkin nopeassa tahdissa gradun valmiiksi. Mutta viikonloput ja illat omistin silloinkin huolettomuudelle. Viisitoistavuotiaasta lähtien olen täyttänyt kaiken aikani opiskelulla ja työnteolla. Töitä tein jotta pääsisin matkustamaan. Mutta viime vuonna unohdin kunnianhimon ja rahantekemisen - ja matkustamisenkin.  Sen sijaan olen viettänyt kaiken liikenevän ajan ystävien ja kavereiden kanssa. Niinkuin teini-ikäisten on tapana. Tänäänkin istuskelin viisi tuntia kavereiden kanssa ravintoloissa ja kahviloissa, enkä murehtinut kenenkään toisen elämää. Jos et 15-vuotiaana pääse elämään tällaista murrosikäisen elämää, niin miksipä ei 30-vuotiaana.

Töissä olen nyt kuitenkin vielä törmännyt vielä jonkinlaiseen rippeisiin omasta auktoriteettikompleksistani. Yritän kontrolloida liikaa. Mutta ehkä asian tiedostaminen auttaa tässä asiassa. Olenkin pikkuhiljaa alkanut miettimään monesta eri vastuusta luopumista. Olen saattanut usean asian hyvään tilanteeseen ja nyt voisi olla aika luopua auktoriteettiasemista. Aina ei tarvitse olla vahva. Voi olla myös höpsö. Voi myös pyytää apua. Leijonaa voi myös säikähtää ja juosta karkuun.