Tilinpäätös

Onko se vanhuuden merkki, kun instrumentaalimusiikki tuo kyyneleet silmiin? Michael Nymanin musiikki ravistelee minua, vaikkapa tämä kappale, Time Lapse:

Nuo jouset saavat palan kurkkuuni ja sydämeni pakahtumaan. Toivoisinpa pääseväni kuulemaan hänen musiikkiaan orkesterin soittamana.

Huomenna vien tutkintohakemuspaperin opintotoimistoon ja kuukauden päästä minä valmistun Sibelius-Akatemiasta ja minusta tulee musiikin maisteri. Sitten olen musiikin ja filosofian maisteri. Tuntuupa hyvältä saattaa opinnot loppuun ja valmistua. Nyt vasta ensimmäistä kertaa olen alkanut tuntea iloa ja ylpeyttäkin tästä asiasta. Minä olen saavuttanut asioita, olen oppinut, tutkinut ja sivistynyt. Olen tutustunut opintojen kautta lukemattomiin hienoihin ihmisiin ja ajatuksiin ja näkökulmiin. Olen saanut opiskella kahdessa perinteikkäässä yliopistossa ja minusta tulee yksi lenkki näiden opinahjojen historiassa.Tulen soveltamaan oppimaani loppuelämäni ajan ja näissä kouluissa solmimani ystävyyssuhteet tulevat kantamaan läpi elämäni. Ne ovat muovanneet minusta akateemisen ihmisen, joka tulee aina suodattamaan kokemaansa ja näkemäänsä pohdiskelun ja teorian kautta. Olen kiitollinen kaikesta siitä tiedosta ja opista, jonka olen saanut ottaa vastaan.

Olo on hieman samanlainen kuin ylioppilastutkinnon suoritettuani: maailma on nyt minulle avoin aivan uudella tavalla. Mitä haluan tehdä seuraavat 35 vuotta työelämässä? Millaisia asioita haluan lähteä edistämään? Koulutus, kansainvälisyys ja kulttuuri. Nämä ovat ne kolme asiaa, jotka koen itselleni merkityksellisiksi. Minun kolme kootani. Minulla on mielessä eräs organisaatio, johon toivoisin pääseväni työskentelemään ja jossa nämä kolme asiaa yhdistyisivät. Siellä pääsisin toteuttamaan kaikkia vahvuuksiani ja soveltamaan kaikkea oppimaani.

Olen ollut viimeisen kuuden vuoden aikana tiiviisti mukana kolmessa eri organisaatioissa, kahdessa työpaikassa ja yhdessä kansalaisjärjestössä. Olen pikkuhiljaa alkanut jättämään hyvästejä niille, jotta elämässäni olisi tilaa uudelle. Yhdessä suuressa organisaatiossa olin töissä viisi vuotta. Minulla oli ihana pomo ja mahtavat työkaverit ja mitä mielenkiintoisin työ. Lopulta päätin reilu vuosi sitten, ettei minulla ollut enää uutta annettavaa tälle työpaikalle. Olin päässyt kehittämään omaa vastuualuettani siihen pisteeseen, että en myöskään kokenut oppivani enää uutta. Toinen työpaikka on ollut elämäni suurin koetinkivi: pieni organisaatio, joka luovutettiin minulle surkeana myttynä. Tämä organisaatio aiheutti minulle burnoutin vuosi sitten, mutta senkin olen nyt saanut jaloilleen - sekin ehkä jo pärjää ilman minua. Se on nyt kaunis pieni perhonen, talouden tuulten armoilla, mutta sen ihmisissä herättämä intohimo pitää sen ilmassa, näin uskon. Kolmatta organisaatiota olin itse perustamassa ja olen luotsannut sitä alusta alkaen. Sen olen voinut rakentaa alusta saakka vahvaksi ja vantteraksi. Tämä organisaatio voi olla väline suurille muutoksille Helsingin kulttuurielämässä, kahden viikon kuluttua tiedämme, olemmeko saavuttaneet erään tärkeän tavoitteen. Puheenjohtajuudesta olen luopumassa, mutta saatan jatkaa organisaation parissa toisessa roolissa.

Olen ymmärtänyt yhden tärkeimmistä vahvuuksistani. Minä en luovuta. Minä en jätä asioita kesken ja siirryn eteenpäin vasta kun olen tyytyväinen siihen, mitä olen saavuttanut. Opinnot venyivät kolme vuotta, mutta en jättänyt gradua tekemättä. Sain burnoutin, mutta en jättänyt sen minulle aiheuttanutta organisaatioita vaan päätin korjata sen ongelmakohdat. Olen kuitenkin oppinut rajani.

Nyt neljännen vuosikymmeneni alkumetreillä tunnen itseni henkisesti rikkaaksi ja hieman viisaammaksikin. Eräs aikakausi elämässäni on loppumassa ja uusi alkamassa. Edellinen vuosikymmen oli oppimisen, matkustelun, ensirakkauden, itsensälöytämisen ja rajojeni oppimisen aikaa. Millaiseksi muodostuu seuraava vuosikymmen?

Toivo, rakkaus ja tuho

Tällä viikolla olen kuullut kaksi mielenkiintoista näkökulmaa, jotka haluan kirjata ylös. Ensimmäisen kuulin hyvän ystäväni suusta eilen illalla, kun hän kertoi tämän vuoden motostaan: ei pelkoa, ei odotuksia. Ajatuksena siis se, että pelon ja odotusten sijasta on parempi keskittyä rakkauden tunteeseen ja toiveisiin. Ok, kuulosta ihan hötöltä, mutta minulle tämä näkökulma kiteyttää sen, miten haluan elämääni nykyään asennoitua. Kun asioiden odottaa menevän tietyllä tavalla, on jatkuvasti pelko perseessä siitä, että asiat eivät menekään niin kuin olet ajatellut niiden menevän. Etenkin rakkauselämässä tämä ajattelutapa tuntuu kuristusotteelta. Jos lataat johonkin ihmiseen hirvittävät odotukset ja petyt sitten kun asiat eivät etenekään, miten ajattelit, olet inhottavassa pelon ja ahdistuksen kierteessä.

Toivominen on puhtaampaa, siitä puuttuu toisen ihmisen käytöksen kyttääminen ja se antaa mahdollisuuden kellua ihastumisen tunteessa ilman, että siihen liittyy painostavaa suunnittelua asioiden etenemisjärjestyksestä. Toivon kautta voit löytää rakkauden itsestäni. Jos annat pelon vallata itsesi, kulutat energiasi toisen ihmisen tunteiden spekuloimiseen. Olet toisen ihmisen armoilla ilman että tämä toinen ihminen tätä välttämättä edes tietää.

Toisen kiinnostavan näkökulman kohtasin luontodokumentissa Planet Ocean. Siinä mainittiin useaan otteeseen, miten luonto ei siedä liiallisuutta. Siksi luonto tavalla tai toisella hillitsee erilaisten eliöiden kasvua ja lisääntymistä. Ihmisrotu on kuitenkin älynsä avulla luonut tilanteen, jossa sillä ei ole enää merkittäviä luonnollisia vihollisia. Oikeastaan ainoa todellinen uhka ihmiskunnalle ovat virukset, mutta niidenkin torjumisessa olemme taitavia. Meitä on tällä hetkellä 7 miljardia. Valtameret eivät enää pysty tyydyttämään nälkäämme. Onko luonto kohdannut voittajansa? Onko luonnon meidän ihmisten kohdalla taivuttava sietämään liiallisuutta? Vai käykö niin, että ihmisen on itse saatava liiallisuutensa kuriin? Vai onko meidän ensin tuhottava luonto, jotta kohtaamme vihdoin rajamme?

En varmaankaan osaa sitoa näitä kahta aihetta millään tavalla yhteen: henkilökohtaisen toivon julistus ja globaalin luonnonkatasrofin ennustus. On oikeastaan harvinaista minulle, että pohtisin juurikaan maailman tilaa. Yleensä ajatukseni pyörivät oman napani ympärillä.

Ahistus

Kirjoitan elämäni todennäköisesti viimeistä koulutyötä ja minua ahdistaa. Tässä on kysymys ihan peruskauraraportista, jonka kirjoittamiseen tarvitsee noin 3% aivokapasiteetistaan. Mitähän tämä ahdistus oikein on? Eroahdistusta? Opiskelijaidentiteetistä luopumisen pelkoa? Todistus on kädessä helmikuun lopussa ja nykyinen työprojekti päättyy huhtikuun lopussa. Sitten olen ensimmäistä kertaa elämässäni tilanteessa, etten tiedä, mitä teen seuraavaksi. Kaikki mahdollisuudet ovat avoinna. Itsetuntoni tuntuu olevan tällä hetkellä miinuksella. Mihin minä olen pätevä? Osaanko minä olla aikuinen? Mistä minä löydän töitä? Miten ehdin etsiä töitä? Aaargh!

Yksin ja yhdessä

Makoilin tänä aamuna sängyllä huovan alla ja tuijottelin seinään. Ei musiikkia tai mitään. Viihdyin näin ainakin puoli tuntia. Kuvittelin, millaista olisi, jos en olisikaan yksin. Minä tuijottelisin seinään ja sängyn toisessa päässä kumppanini lukisi lehteä. Ehkä nojaisin häneen tai pääni olisi hänen sylissään. Ehkä puraisisin häntä kepeästi olkapäästä. Rutistaisin ja vaatisin huomiota. Hivelisin sormellani toisen hauislihasta ja lopulta kissamaisesti häiriköisin lukemista niin, että toisen olisi annettava minulle kaikki huomionsa. Sitten vain lepäilisin hänen kainalossaan ja höpöttäisimme.

Ajatus on lämmin.

Juttelin eilen bileissä seurustelevan naisen kanssa siitä, miten mukavaa on asua yksin. Minulla on nyt takana vuosi yksin asumista. Sitä ennen olen asunut aina kämppisten tai poikaystävän kanssa. Nautin omasta rauhasta ja yksityisyydestä. Saan huudattaa musiikkia ja noudattaa juuri sellaista vuorokausirytmiä kuin haluan. Tiskaan, siivoan ja pyykkään kun haluan. Kenenkään tavarat ei ole tiellä, enkä häiritse ketään levottomuudellani. Vaikka alkaisin seurustella ja muuttaisin yhteen miehen kanssa, pitäisin siltikin mieluiten oman asunnon. Tiedän, että tämä on Helsingin hinnoilla epärealistinen ajatus, mutta jos se olisi mahdollista, olisi ihanaa, että olisi ihkaoma paikka, jonne karata välillä.

Eilisissä bileissä tuli juteltua myös lastenteosta. Se on kolmekymppisten naisten kanssa lähes väistämätön puheenaihe. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, mutta teoriassa haluan lapsia. Vauva-ajan rankkuus kuulostaa vain pelottavalta. Minusta puuttuu hoivavietti. Lemmikkirotankin minulta huostaanotti sisko. Minusta lastenkasvattaminen on nykyajan maailmassa aivan liian yksinäistä touhua. Äiti eristetään neljän seinän sisälle lapsensa kanssa, eikä ympärillä ole yhteisöä tukemassa. Uskon, että lasten kasvattaminen on ollut ennen vanhaan, tuvissa ja pihapiireissä, huomattavasti solidaarisempaa puuhaa. Olisit asunut samoissa tiloissa useamman muun äidin kanssa. Lisäksi ympärillä olisi pyörinyt isoäitejä, tätejä sun muita. Et olisi ollut yksin lapsenkasvatuksen kanssa ja sinulla olisi ollut seuraa. Vaikka siis lapsettomana sinkkuna haluan ehdottomasti asua yksin, lasten kanssa asuisin mieluummin yhteisössä. Ehkä muuttaisin siinä vaiheessa hippikommuuniin - tai onko kibbutseja vielä olemassa? Tai ehkä pyytäisin äidin asumaan luokseni. En tiedä muuttaisiko ;D

Mutta mutta.. kelataanpa takaisin. Yhdessä asumiset, lastenteot... mies lukemassa sängylläni lehteä. Toisen kehosta huokuva lämpö. Seurustellessa en ole juurikaan tietoinen omasta kehostani vaan silloin huomioni on toisen kehossa. Tästä kai johtuu, että minulla ei ole juurikaan ulkonäkökomplekseja. Ihailen lihaksia, kulmakarvojen ja huulien kaarta, kehon aarrekarttaa. Olen kokeva subjekti ja mies on objektini, mutta ei minua haittaa päinvastainen asetelmakaan. Suurin ero yksinolossa ja seurustelussa on juuri tämä kehonyhteys, et voi olla enää yksin, koska kehosi liittää sinut toiseen. Yksinollessa tämän puolen voi unohtaa pitkäksikin aikaa, mutta tänä aamuna huovan alla seiniä tuijotellessani se muistui jälleen mieleeni.

Tunteiden läikehdintä

Ulkona paukkuu 25 asteen pakkaset, mutta sisälläni välkehtii lämpö. Minulla on hassu tunne, odottava. Kiinnostukseni on ja pysyy, vaikka viikot kuluvat. Sen kohde on 9000 kilometrin päässä helmikuuhun saakka ja viestintä välillämme ei ole muuta kuin sosiaalisen median silmäniskuja ja hymyjä.

On ihmisiä, jotka herättävät yhteenkuuluvuuden tunteen. Eilen elokuvateatterissa törmäsin vanhaan tuttuun, naiseen, joka ihastuttaa minua. Kirjoitin tänne blogiinkin edellisestä kohtaamisestamme. Hän on ainoa nainen, jonka kohdalla suhteen mahdollisuus on välähtänyt mielessäni, vaikka en mielestäni ole sen enempää bi kuin lesbokaan.

Mutta näitä ihmisiä on olemassa. Heitä, joiden seurassa sinun on helppo olla ja joiden kanssa tunnet kuuluvasi yhteen, vahvemmin kuin ystävyydessä tai perhesuhteessa. Kliseisesti tekisi mieli sanoa - sielujen tasolla. Minusta kohtaamiseni tämän naisen kanssa todistavat, että kyseessä ei ole vain miehen ja naisen välisestä vetovoimasta, vaan jostain syvemmästä, mikä voi ylittää jopa seksuaalisuuden normien rajat.

Mutta ei tässä puhuta puhtaasta sielujen sympatista, sillä tässä yhteenkuuluvuuden tunteessa on myös aimo annos fyysistä kaipausta. Kun toisen kanssa on helppo olla, niin myös kehosi hakeutuu toisen luo. Kohtasin eksäni joulukuussa pitkästä aikaa, samassa seurueessa hänen vaimonsa kanssa, mutta silloinkin tunsin sen: tämän ihmisen kanssa me loksahdamme yhteen.

Kiinnostukseni kohde.. miksi voisinkaan häntä nimittää.. tekisi mieli kutsua Jätiksi, kun hän on niin pitkä.. Olen viettänyt hänen kanssaan yhden illan 1½ kuukautta sitten ja edelleen tuon kohtaamisen aallot lainehtivat minussa. Toivon, että myös hänessä. Mutta jos helmikuussa sitten kohtaamme ja huomaankin, että yhteenkuuluvuuden tunne olikin alkoholin luomaa harhaa tai miehen minussa herättämien muistojen läikehdintää (eksämme ovat naimisissa). Tai ehkä vain reagoin tunteella hänessä piilevään tunnekuohuun (hän oli eronnut vain päivä pari sitten). En tiedä. On vain yksi tapa selvittää asia.

Enkä pelkää ollenkaan..

Vastuunotto liian nuorena, suhde auktoriteettina olemiseen - olen pyöritellyt näitä aiheita ja niiden välisiä suhteita mielessäni viime aikoina. Olen pohtinut omaa rooliani johtajana ja yrittänyt ymmärtää itseäni. Miksi minun on välillä vaikea luottaa ja antaa ihmisille mahdollisuus kokeilla omia kykyjään ja antaa myös mahdollisuus epäonnistua? Miksi koen, että loppupeleissä minun on kannettava vastuu kaikesta ja kontrolloitava kaikkea? Miksi suhteeni auktoriteettina olemiseen on jollain tapaa ylikorostunut?

Aloin lukea Suzanne Collinsin kirjaa Nälkäpeli, josta olen elokuvaversion ehtinyt nähdäkin. Tässä kirjassa perhettään metsästämällä elättävä 16-vuotias Katniss uhrautuu nuoremman siskonsa vuoksi ja ilmoittautuu vapaaehtoiseksi Nälkäpeliin, jossa 24 nuorta joutuu taistelemaan toisiaan vastaan kunnes vain yksi on elossa. Asetelma on hyvin samanlainen kuin japanilaisessa elokuvassa Battle Royal. Katniss kuvataan kirjassa tyttönä, joka on joutunut ottamaan perheen pään roolin 11-vuotiaana isänsä kuoleman jälkeen. Äiti katoaa suruun, eikä kykene huolehtimaan perheestään. Viisi vuotta myöhemmin Katniss huolehtii sekä äidistään että 7-vuotiaasta pikkusiskostaan ja tunteen katkeruutta äitiään kohtaan, joka oli heikko silloin kun hänen olisi pitänyt olla vahva. Elokuvassa Katnissia näyttelee Jennifer Lawrence, joka tunnetaan myös hyvin samantapaisesta roolista elokuvassa Winter's Bone. Myös tässä elokuvassa nuori tyttö joutuu ottamaan vastuun perheestään, kun isä on karkuteillä ja äiti masennuksen kourissa.

Minulla ei ole näin rajuja kokemuksia, mutta samaistun kuitenkin vahvasti Katnissiin. Muistan, miten oma lapsuuteni katkesi rymisemällä siihen hetkeen, kun olen 12-vuotiaana parkkipaikalla autossa äitini kanssa, joka kysyy minulta, mitä hänen pitäisi tehdä. Äitini oli ollut loppukesän ja alkusyksyn koulutuksissa ja siskoni oli jo lähtenyt toiselle paikkakunnalle lukioon. Tämän kesän aikana isäni oli alkanut käyttäytymään omituisesti, oli myöhään ulkona ja palasi vasta yömyöhällä, kun olin jo nukkumassa. Aluksi tätä tapahtui vain silloin kun äitini oli poissa. Olin hämmennyksissä ja peloissani, enkä tiennyt miten toimia. Joko isäni vannotti olemaan kertomatta äidille tai sitten itse päätin olla kertomatta. Nyt kun lueskelen Al-Anonin sivuilta listausta alkoholistien läheisten kohtaamista tunteista, tajuan miten syvällä olen ollutkaan noissa tunteissa.

Oletko huolissasi läheisesi alkoholinkäytöstä?

Valehteletko salataksesi toisen juomisen?
Ajatteletko, että jos juomari rakastaisi sinua, hän lopettaisi juomisen sinun takiasi?
Pidätkö juomarin ystäviä syyllisenä hänen juomiseensa?
Uhkailetko häntä sanomalla esimerkiksi: ” jos et lopeta juomista, minä kyllä lähden”
Pelkäätkö, että haluamattasi ärsytät toista niin, että hän lähtee juomaan?
Ovatko lomat, juhlat ja vierailut menneet pilalle juomisen vuoksi?
Etsitkö piilotettuja pulloja?
Uskotko, että jos juomisen loppuisi, muut ongelmasi ratkeaisivat?
Oletko enimmäkseen vihainen, hämmentynyt tai masentunut?
Tuntuuko sinusta, ettei kukaan ymmärrä vaikeuksiasi?

http://www.al-anon.fi/00010074-onko-al-anon-sinua-varten

Lisäksi ymmärrän sen, miten syvällä äitini on ollut noissa tunteissa. Kun tilanne, isäni, entisen alkoholistin, alkoholisoituminen 17 raittiin vuoden jälkeen, lopulta selvisi äidille, hän ei tiennyt, miten toimia. Hän oli hämmentynyt ja päättämätön. Ja tuona eräänä hetkenä, autolla parkkipaikalla, hän kysyi minulta, miten hänen tulisi toimia, 12-vuotiaalta tyttäreltään. Siinä vaiheessa minun maailmani nytkähti sijoiltaan ja minun harteilleni asetettiin taakka, jota en haluaisi asetettavan kenenkään noin nuoren harteille. Eihän minulla ollut vastausta, eikä äitini tainnut sellaista minulta odottakaan. Mutta hän ei ymmärtänyt, että tuolla hetkellä hän sinetöi minut murehtijan rooliin. Minä aloin etsimään ratkaisua mahdottomaan ongelmaan, vaikka hänen olisi pitänyt tässä vaiheessa ottaa vanhemman rooli ja suojeltava minua liialliselta vastuunotolta. Vakuuttaa minulle, että isäni juominen ei johdu minusta, enkä minä siihen voi vaikuttaa.

Suhteeni vanhempiini muuttui ratkaisevasti ratkaisevalla hetkellä. Kumpikaan heistä ei ollut enää vakaa kallio, johon turvautua ja joiden luokse olisin voinut mennä huolineni, kumpikaan heistä ei ollut enää auktoriteetti, jota vastaan olisin voinut murrosikäisenä kapinoida. He olivat aivan liian sekaisin. Kulissit pysyivät joten kuten pystyssä. Perheellä oli peruselanto ja perustarpeistani huolehdittiin, mutta henkisesti olin huonossa jamassa. Minä murehdin ja minusta alkoi muokkaantua aikuinen pikavauhdilla. Vaikka minussa on aina ollut ja on edelleen kuopusmaista huolettomuutta ja hajamielisyyttäkin, ei vanhemmillani ollut enää minkäänlaista auktoriteettia minua kohtaan. Tämä ei tarkoittanut, että olisin ryypännyt ja rellestänyt vaan sitä, että otin heihin henkistä etäisyyttä ja en enää tukeutunut heihin. Muutin pois kotoa 16-vuotiaana ja aloin heti tekemään töitä, jotta en olisi rahallisesti sidoksissa vanhempiini. Kyllähän äiti minusta huolehti ja piti huolta, mutta samalla hän piti minua omana henkilökohtaisena terapeuttinaan, eikä tämä ollut rooli, joka olisi kuulunut minulle. Sama tilanne oli isän kanssa, jonka alkoholin huurteisia avautumisia jouduin kuuntelemaan ja loppuvaiheessa myös lainaamaan rahaa.

Minulla ei ollut elämässäni enää auktoriteetteja. Ei ketään jota olisin katsonut ylöspäin ja arvostanut. Minusta tuntuu, että tässä vaiheessa oma auktoriteetin tunteeni on jotenkin ylikehittynyt tässä vaiheessa. Minusta muokkautui ihminen, joka ottaa helposti vastuuta ja jolle annetaan helposti johtajan asema ryhmässä. Minä olen se, joka vaikutan varmoilta mielipiteissäni ja joka ei vähästä hetkahda. Minä olen se, joka on joutunut etsimään vahvuuden sisältään ja kovettamaan itsensä. Liiaksikin. Nyt sen tajuan. Enhän minä mikään natsi ole, yleisvaikutelma minusta on ilmeisesti hyvinkin rento ja ystävällinen. Mutta viime aikoina olen huomannut testaavaani ihmisiä - etenkin organisaatiooni kuuluvia miehiä. Olen jyrännyt omia mielipiteitäni ja pitänyt langat käsissäni, vaikka niistä on ollut syytä luopua. En oikein tiedä, mihin olen pyrkinyt. Ehkä olen pyrkinyt viemään oman auktoriteettiasemani äärimmäisyyteen ymmärtääkseni, että minun on opittava luopumaan siitä.

Samaan aikaan olen hylkinyt minuun "ripustautuvia" ihmisiä. Olen ollut todella allerginen sille, että joku hakee minusta turvaa ja tukea, vaikka auktoriteettihakuisuuteni on voinut viestiä, että haluan olla ihminen, johon turvaudutaan. En edelleenkään tiedä, miten minun pitäisi suhtautua tällaisiin ihmisiin - pitää nykyisenkaltainen etäisyys vai keksiä jonkin ystävällisempi tapa auttaa heitä, ilman että tunnen, että minusta imetään kaikki irti. En halua olla äitihahmo kenellekään, enkä siksi siedä avuttomuutta ja tukeutumista. Mutta en halua olla ilkeäkään.

Suhteeni äitiini on parantunut huomattavasti parin viimeisen vuoden aikana. Vielä viisi vuotta sitten hän vuodatti työmurheitaan minulle, eikä tuntunut tajuavan palautteestani huolimatta, että en halua toimia hänen terapeuttinaan. Nyt hänen elämänsä on tasapainossa ja hän on vihdoin tainnut ymmärtää, mikä on mennyt pieleen minun kanssani. Hän on myös päässyt ottamaan viimeisen vuoden aikana huolehtivan ja tukevan äidin roolin auttaessaan minua hyvinkin paljon taloudellisesti viime vuonna. Suhteemme dynamiikka on parantunut tämän myötä paljonkin. Hän on sittenkin vakaa kallio elämässäni ja aina tukemassa kun tukea tarvitsen. Minun ei tarvitse olla enää tukija tukija ja neuvonantaja hänelle. Olen myös oppinut arvostamaan monia asioita äidissäni, enkä tunne enää juurikaan katkeruutta häntä kohtaan. Olen voinut luovuttaa auktoriteetin asemani ja olla jälleen tytär. 

Viime vuosi on ollut minulle myös monella tapaa mahdollisuus elää sellaista elämää, jota olisin toivonut voivani elää teini-ikäisenä. Olen suoraan sanoen keskittynyt lähinnä hengailemaan kavereiden kanssa. Toissasyksyisen loppuunpalamisen jälkeen etsin aikani töitä, mutta sitten vain luovutin ja keskityin lepäämiseen. Vasta elokuussa 2012 tunsin voimieni palanneen ja sitten teinkin nopeassa tahdissa gradun valmiiksi. Mutta viikonloput ja illat omistin silloinkin huolettomuudelle. Viisitoistavuotiaasta lähtien olen täyttänyt kaiken aikani opiskelulla ja työnteolla. Töitä tein jotta pääsisin matkustamaan. Mutta viime vuonna unohdin kunnianhimon ja rahantekemisen - ja matkustamisenkin.  Sen sijaan olen viettänyt kaiken liikenevän ajan ystävien ja kavereiden kanssa. Niinkuin teini-ikäisten on tapana. Tänäänkin istuskelin viisi tuntia kavereiden kanssa ravintoloissa ja kahviloissa, enkä murehtinut kenenkään toisen elämää. Jos et 15-vuotiaana pääse elämään tällaista murrosikäisen elämää, niin miksipä ei 30-vuotiaana.

Töissä olen nyt kuitenkin vielä törmännyt vielä jonkinlaiseen rippeisiin omasta auktoriteettikompleksistani. Yritän kontrolloida liikaa. Mutta ehkä asian tiedostaminen auttaa tässä asiassa. Olenkin pikkuhiljaa alkanut miettimään monesta eri vastuusta luopumista. Olen saattanut usean asian hyvään tilanteeseen ja nyt voisi olla aika luopua auktoriteettiasemista. Aina ei tarvitse olla vahva. Voi olla myös höpsö. Voi myös pyytää apua. Leijonaa voi myös säikähtää ja juosta karkuun.

Pääasiaa

En jaksa kirjoittaa mistään teemasta, etenkään vakavasta, vaikka aiheita olenkin pyöritellyt päässäni viime päivinä. Väsyttää pirusti. Sairastin kaksi viikkoa ja tämän viikon olin paiskinut töitä kuin heikkopäinen - olen innostunut töistä niin, etten ole malttanut illallakaan lopettaa. Viikonloppu tulee hyvään saumaan. Kaipaan jotain ihan muuta tekemistä.

Tänään kun raahauduin kotiin 10 tunnin työpäivän ja kolmen palaverin jälkeen fyysisesti ja henkisesti uupuneena, tuntui siltä, että olisipa joku, jonka viereen rojahtaa ja vain olla ja imeä toisen läsnäolosta kehollaan energiaa. Tuo todellisuus tuntuu niin etäiseltä, mutta kuitenkin läheisemmältä ajatukselta kuin aiemmin. Sitähän se parisuhde parhaimmillaan on, tukikohta ja lepopaikka, turvasatama. Joku joka kuuntelee päiväsi tapahtumat ja jonka kanssa sinun ei tarvitse päteä tai suorittaa. Seurustelin melkein seitsemän vuotta ja erostani on nyt 3½ vuotta. Joidenkin mukaan todella merkityksellisestä suhteesta toipuminen voi kestää jopa puolet sen kestosta. Enkö ole ollut valmis uuteen suhteeseen vai enkö vain ole tavannut sopivaa ihmistä? En tiedä.

Minulla on uusi tukka, tai sanotaanko, että hiusteni tyyli on muuttunut pikkuhiljaa. Vielä vuosi sitten se oli lapaluiden yli ja lähes musta, nyt se on juuri ja juuri olkapäille ja vaaleanruskea vaaleilla raidoilla, lyhyempi edestä ja se on leikattu kerroksittain, niin että se on usein melkoinen leijonanharja. Viihdyn tässä tukassa hyvin. Se kuvastaa tämänhetkistä mielentilaani, joka on paljon keveämpi ja valoisampi kuin vuosi sitten tai kolme vuotta sitten kun sen ensimmäistä kertaa värjäsin näin tummaksi. Myös pukeutumiseni on vaalentunut. Näinköhän ilmennän ulkonäköni kautta omia mielentilojani.

Näin lyhyempänä hiukseni ovat aina vähän sekaisin. Viihdyn tässä hieman boheemissa lookissa, sillä sitähän minä olen: kulttuurinörtti. Minulle nörttiys on positiivinen sana. Se on minulle sitä, että ihminen on intohimoisen kiinnostunut asioista ja sukeltaa syvälle yksityiskohtien ja tiedon maailmaan. Muistan, miten viime vuonna kävin muutamilla treffeillä miehen kanssa, jolla ei ollut lainkaan harrastuksia ja joka ei ollut kiinnostunut oikein mistään. Hän oli komea, mikä sai minut hetkeksi ihastumaan, mutta hyvin pian alkoi tuntua siltä kuin tapailisi sielutonta kuorta. Minusta ihmisestä tekee kiinnostavan, että hän on itse kiinnostunut asioista ja että hän pureutuu asioihin hieman syvemmälle, vaikka olisikin monipuolisesti kiinnostunut erilaisista asioista.

Mutta tämä karvapää kuittaa nyt. Hyvää viikonloppua!

Sanat

Ah, no niin. Nyt muistuu taas mieleen, mikä minusta on seksikkäintä miehessä. Sanojen käyttämisen taito. Sillähän minut on aina hurmattu, ja aina välillä sen unohdan. Samalla unohdan, että sillä minäkin hurmaan, jos olen jollakin hurmatakseni. Minä puhun ihmiset pyörryksiin, ja verbaaliakrobatiikka on se, mikä miehen on taidettava, tai tunnen hänen jäävän jalkoihini. Jos mies kykenee haastamaan minut siinä, vuorovaikutuksen dynamiikka on kohdillaan. Siksi minun on usein ollut vaikea ystävystyä suomalaisten miesten kanssa. Minusta on tuntunut siltä, että he musertuvat puhetulvani ja "nokkeluuteni" alle.

Chattailin juuri ihastukseni kanssa (tiedän kyllä, ihan teiniä) ja riemastuin siitä, että tämä mies osaa käyttää sanan säilää ja hänen huumorinsa on sopivasti vinksallaan. Siitä syntyy eräänlaista luottamusta. Tämä ihminen saattaisi tajuta, miten minun mieleni liikehtii.

Suhteeni ovat alkaneet aina kirjoittamalla. Tai itseasiassa kohtaamisesta, joka on johtanut kirjoitteluun. Tässä tavassa on hyvät puolensa. Pääset tutustumaan toisen päänsisältöön ilman huumaannuttavaa fyysistä läsnäoloa, joka saattaa saada olon tuntumaan toisen seurassa aivan liian hyvältä aivan liian pian. Tämä vaara on varsinkin omalla kohdallani, koska kun ihastun ja luotan, niin en osaa pitää näppejäni erossa miehestä. Siinä vaiheessa osoitan tunteeni kosketuksen kautta. Peto herää.

Mutta tämä mies on vielä karanteenissa. Ihan noin tuoreesti eronneeseen en vielä luota vaikka ihastunut olisinkin.

Nykyään minut voisi varmaan hurmata myös soittamalla. Musiikkikin tuo väristyksiä. Michael Nyman: Venus De Milo