Uuden vuoden kynnyksellä

Välipäivissä on oma outo tunnelmansa. Joulu on juhlittu ja ajatukset alkavat siirtyä seuravaan vuoteen. Mutta vielä ei ole kiire mihinkään. Olen itse päätynyt miettimään melko paljon kulunutta neljää kuukautta Turussa ja sitä, mihin asioihin haluan muutosta.

Säännöllinen työelämä on ollut minulle yllättävän rankkaa ja ymmärsin, että tähän ei ole syynä itse työ vaan se, miten huono nukkuja olen. Olen jatkuvasti univelassa, koska nukahtaminen kestää minulla kauan, ja aamuherätys on armoton. Lomalla ei haittaa vaikka en saisi heti unta ja heräisin aamuyöllä, sillä voin nukkua aamulla pidempään. Päätin, että alan mennä nukkumaan tuntia aiemmin, se ehkä auttaa univelkaan.

Haluan pitää paremmin yhteyttä ystäviini. Pimeys kai tekee kenestä tahansa antisosiaalisen ja nyt ymmärrän, että tämä 9-5 työelämä pakottaa keskittymään iltaisin lähinnä palautumiseen. Olen ollut aina melko heikko yhteydenpitäjä ja aika usein se passiivisempi osapuoli ystävyyssuhteissa. Olen kiitollinen niistä ystävistä, jotka jaksavat pitää yhteyttä, vaikka itse välillä unohdunkin omaan maailmaani. Voisin yrittää ainakin kerran viikossa ottaa yhteyttä niihin lähimpiin.

Onko nämä nyt uudenvuodenlupauksia? Ehkäpä niin.

Ensi vuonna saatan perustaa oman yrityksen. Tällä hetkellä ajatus tuntuu vain ja ainoastaan pelottavalta - ja saa tuntuakin. En ole vielä sitoutunut mihinkään, eikä minun ole pakko ryhtyä yrittäjäksi vaikka tiettyjä paineita siihen onkin. Minun on löydettävä yritykseen hyvän kumppanit, muuten ei ole mitään järkeä ryhtyä siihen. On myös löydettävä kannattava toimintamalli. Minulla on niin paljon opittavaa ja en ole aivan varma, onko minussa tarpeeksi tarmoa lähteä tähän koitokseen. Olen perusluonteeltani laiska, tai siltä minusta tuntuu, ulkopuolisen silmin tilanne saattaa näyttää toiselta. Peruslaiskuuden plussapuolena on se, että olen taitava löytämään tehokkaita ja aikaasäästäviä ratkaisuja ongelmiin. Keskityn mielestäni kokonaiskuvaan yksityiskohtien sijasta. Olen se kympin tyttö, joka ei saanut kiitettäviä tunnollisuutensa avulla, vaan viime hetken pänttäyksen ja bullshittauksen avulla. Mutta miten pitkälle tällainen elämänasenne kantaisi yrittäjänä? En ole valmis 16 tunnin työpäiviin seitsemänä päivänä viikossa. En ole erityisen ahkera ihminen.

Olen lukenut Ken Folletin The Pillars of the Earth -nimistä kirjaa (1989), joka kertoo katedraalin rakentamisesta 1100-luvun Englannissa. Kirjassa on Aliena-niminen hahmo, joka on herättänyt minussa ihailua. Hän on aatelinen, joka menettää arvonimensä ja omaisuutensa. Kirjassa kuvataan melko nerokkaasti, miten ihminen voi tässä tilanteessa toimia. Aliena on 16-vuotias yläluokkainen nainen, josta ei ole pehmeiden käsiensä ja käskyttävän luonteensa vuoksi työläiseksi. Hän on kuitenkin pakotettu vaihtamaan yhteiskuntaluokkaa. Harhailtuaan aikansa pennittömänä ryövärien ja hyväksikäyttäjien armoilla, hän päättää, ettei halua jäädä uhriksi. Hän kohtaa naisen, joka elättää itsensä - kauppiaan - ja saatuaan pienen pääoman käsiinsä hän päättää seurata naisen esimerkkiä ja ryhtyy villakauppiaaksi. Aliena menestyy ja rikastuu.

Tarina on kovin kokoomuslainen: ei tarvita kuin tahtoa ja oikeanlaista asennetta ja yrittäjänä voi menestyä :D Kun on tottunut olemaan rikas, niin samaa elintasoa haluaa tavoitella uudestaan, vaikka välillä köyhtyisikin. Itse tulen vähällä toimeentulemaan tottuneesta suvusta. Köyhien isovanhempien lapsista kasvoi säästäväisiä aikuisia, jotka ovat uskoneet mottoon: "Ei ne suuret tulot vaan pienet menot".  Suvussani ei ole yhtään yrittäjää eikä minusta ole kasvatettu sellaista. Olisiko minusta siis yrittäjäksi?

Yhteys

Minulla on omituinen suhde Nuoreen Kolliin. Totesin tämän eilen, kun huomasin chattailevani Kollin kanssa hänen deittailuelämästään. Hän raportoi minulle pyytäneensä treffeille työkaveriaan ja minä tsemppasin häntä, että, jee jee, hyvin menee. Toivon aidosti, että hän löytää itselleen tyttöystävän. On kiehtovaa, miten ihmissuhteet voivat kehittyä. Joku johon, olet ihastunut, ja jopa entinen petikumppani, voi muuntua kaveriksi, jolle toivoo onnea jonkun toisen kanssa. Ystävyys voi kasvaa oudoissa maastoissa.

Nuoren Kollin kohdalla olen joutunut tekemään pohtimaan tietoisesti, mitä aiemmin tekemäni päätös tarkoittaa. En ole antanut hänen tulla käymään Turussa, koska se ei ole tuntunut luontevalta. Tänä vuonna olen kokeillut rajojani ja heittäytynyt tilanteisiin, ja tuntuu siltä, että olen kerännyt riittävästi kokemuksia joksikin aikaa. Tältä vuodelta on jäänyt mieleen erityisesti Pianisti viime keväältä. Hän oli suloinen, vaikka olikin kovin sekaisin. Nautin keskusteluista hänen kanssaan ja hänen kosketuksestaan. Hän on niitä ihmisiä, joihin toivon törmääväni joskus vuosien päästä: nähdä hänet hyvinvoivana ja muistella hymynkare huulilla yhteisiä hetkiämme.

Kohtaamisissa voi olla yllättävää kauneutta. Niiden ei tarvitse johtaa mihinkään, koska jo yhteydentunne toiseen on arvokasta. Kaikista kohtaamisista ei edes pitäisi syntyä suhteita. Olen ymmärtänyt, että vahvin yhteys minun ja miehen välillä syntyy keskustelun kautta. Kauniita ovat olleet ne hetket ja kohtaamiset, joissa olen tuntenut tavoittaneeni toisen sisimmän. Silloin fyysisyys on ollut vain luonnollinen jatke tälle yhteydentunteelle. Olen homo dialogicus, keskusteleva ihminen. Uskon, että tämän ymmärtäminen ja muistaminen auttaa minua eteenpäin minulle sopivan ihmisen tunnistamisessa.

Poison & Wine

Kolme päivää joululomaan - hurraa! Sitten on melkein kaksi viikkoa palkallista vapaata. Olen kyllä loman tarpeessa tämän syksyn rutistuksen jälkeen. Muutto, uusi projekti ja tämä pimeys...  energia on vähissä. Jouluakin odotan. Lahjat on hankittu ja tänä vuonna ollaan luomassa uusia traditioita: koko perhe kokoontuu Turkuun. Joulurauha julistetaan kävelymatkan päässä kotoani ja sen kuuleminen paikan päällä tuo jouluun oman tunnelmallisen lisänsä. Voin nukkua niin pitkään kuin haluan (niin varmaan, kun on perheenjäseniä potkimassa liikkeelle) ja vähäksi aikaa unohtaa työkuviot.

Olen kirjoitellut nyt kuukauden proffan kanssa ja onpa ollut mukava tutustua ihmiseen näin vanhanaikaisesti - kirjeitä kirjoittaen! Kirjoitamme kumpikin noin kerran viikossa pitkän mailin ja aiheet ovat pyörineet nyt aika paljon ihmissuhteiden ympärillä. Hän tuo esille mielenkiintoisia näkökulmia asioihin ja yksi hänen huomioistaan on kiinnostava tämän bloginkin kannalta: hänen mielestään suomalaiset miehet ovat tunnetasolla huomattavasti riippuvaisempia naisista kuin naiset miehistä.

Uskon, että hän on oikeassa. Lähipiirissäni miehet jättäytyvät usein "naisten varaan" ja usein lähestulkoon unohtavat muun sosiaalisen elämän. Eron sattuessa he ovat luonnollisesti naisia heikommassa tilanteessa. Jäin miettimään syitä tähän asetelmaan ja erityisesti sitä, miksi suomalainen nainen on tunnetasolla niin riippumaton miehistä. Selitys on mielestäni historiallinen. Sodan jälkeen kotiin palasi sukupolvi miehiä, jotka sulkeutuivat itseensä ja purkivat pahaa oloaan työntekoon ja alkoholiin.  Tällainen mies oli niin solmussa oman tunne-elämänsä kanssa, että hän ei pystynyt tarjoamaan juuri minkäänlaista tunnetason tukea puolisolleen. Teoriani on, että tässä vaiheessa suomalainen nainen oppi olemaan tukeutumatta puolisoonsa ja opetteli henkisesti mahdollisimman itsenäiseksi. Tämän mallin he opettivat myös tyttärilleen ja tyttärentyttärilleen ja tätä mallia me toteutamme edelleen yhteiskunnassamme.

Aloin pohtia, voisiko tämä näkökulma selittää, miksi minun on ollut niin vaikea tulla läheiseksi suomalaisten miesten kanssa ja huomattavasti helpompi luoda rakkaussuhteita ulkomaalaisten miesten kanssa. Minun on vaikea tuntea itseäni... hmmm.... sanotaan tämä nyt englanniksi... emotionally secure with Finnish men. En tunne itseäni riittävän turvatuksi, että voisin rakastua. Suomalaisen miehen pidättyvyys pelottaa minua ja pelkään jääväni henkisesti yksin. Tämä on mieleeni pinttynyt käsitys ja ilmeisen syvässä. En väitä, etteikö suomalainen mies nykyaikana olisi henkisesti ja emotionaalisesti läsnä kumppanilleen, mutta minun on ilmeisen vaikea vakuuttaa itseäni tästä ja siksi olen koko ajan varpaillani, kun yritän luoda ihmissuhdetta suomalaiseen mieheen. Ulkomaalaisen miehen kanssa minun on ilmeisesti helpompi rentoutua, kun kulttuurinen käyttäytymiskoodisto ei laukaise itsesuojeluvaistoa minussa. Minun käyttäytymiseni ja asennoitumiseni heijastuu sitten suhdeviritelmiin. Ongelmallinen isäsuhteeni on varmasti vaikuttanut omalta osaltaan asennoitumiseeni. Hän ei tarjonnut minulle kaipaamaani turvaa, joten olen alkanut etsiä sitä jostain muualta kuin suomalaisesta miehestä.

Ei kai tämä nyt kuulosta suomalaisen miehen parjaukselta taas? Varmasti kuulostaa.

Tämän illan olen kuunnellut ihanaa The Civil Warsia. Poison & Wine:

Vetovoiman lakeja

Täällä taas vitkastellaan, sillä yksi edelliseen elämään liittyvä raportti odottaisi tekemistään. Mutta kyllä minä kohta sen kimppuun käyn, sillä haluan, että ennen joululomaa on kaikki tähän vuoteen liittyvä hoidettu pois alta.

Käväisin Helsingissä parissa pikkujouluissa. Toisissa pikkujouluissa meni hermot miespuoliseen kaveriini, joka hoitaa ihmissuhteitaan yhtä kypsästi kuin kolmevuotias. Sorruin läksyttämään, mutta kaveri jopa kiitti palautteesta tyyliin: "Sua Daaliah on kyllä hyvä nähdä aina välillä". Paino sanoilla "aina välillä" :D

Toisissa pikkujouluissa tuli juteltua parin varsin hurmaavan miehen kanssa. Toista en tuntenut entuudestaan ja oli hauska huomata, miten hyvin joidenkin ihmisen kanssa voi synkata. Mies toi nopeasti esille, että hän seurustelee, mutta teki sen niin tyylikkäästi, että keskustelu jatkui yhtä antoisana kuin oli alkanutkin. Mies oli yksinkertaisesti todella kiva ja pyysi olemaan yhteyksissä, jos ikinä tarvitsen hänen työpanostaan tulevissa projekteissa. Tuollaisista kohtaamisista jää hyvä mieli.

Toisen miehen olen tuntenut noin vuoden ajan ja törmäämme toisiimme aina välillä. Hän on fiksu ja sivistynyt ja päädyn yleensä jossain vaiheessa iltaa intensiiviseen keskusteluun hänen kanssaan. Välillämme on vetovoimaa, mutta kumpikaan ei taida haluta mennä flirttailua pidemmälle. Kävimme itseasiassa mielenkiintoisen metakeskustelun aiheesta. Puhuimme kulttuurien välisistä eroista ja hän kertoi kohtaamisesta ulkomaalaisen naisen kanssa lentokentällä ja siitä, miten he saattoivat puhua puoli tuntia niitä näitä ilman mitään odotuksia jatkosta. Joskus Suomessa tuntuu, ettei toisilleen ennestään tuntemattomat vastakkaisen sukupuolen edustajat voi puhua keskenään ja flirttailla ilman, että tämä tarkoittaa joko sitä että lähdetään panemaan tai aletaan seurustella. Kuitenkin noissa pikkujouluissa tällainen hyvän mielen, keveä ja flirttaileva keskustelu onnistui kahden suomalaisen miehen kanssa! Ei siis mahdotonta sekään Suomessa vaikkakin harvinaisempaa kuin jossain muissa maissa.

Proffa kirjoittaa minulle hienoja maileja: pitkiä, syvällisiä ja viisaita. Se on todella vetoavaa. Yksi asia, jonka hän toi esille on suomalaisten naisten itsenäisyys ja riippumattomuus miehistä. Tämä on seikka, jonka kaikki ulkomaalaiset seurustelukumppanini ovat tuoneet esille. Heistä yksi oli Pohjois-Amerikasta, yksi Aasiasta ja tämä mies on Euroopasta. Voisi siis ajatella, että me suomalaiset naiset olemme poikkeuksellisen itsenäisiä myös länsimaalaisessa kontekstissa. Suomalaiselle miehelle tässä ei ole mitään erikoista, mutta ulkomaalaiset miehet ovat suhtautuneet tähän asiaan lähes ihaillen. Minun ainutlaatuisuuteni onkin ehkä kiteytynyt näiden miesten mielessä siihen, että olen ehkä jopa keskimääräistä suomalaista naista itsenäisempi ja riippumattomuuttani vaaliva. Ehkä tämä selittää, miksi olen päätynyt seurustelemaan niin usein ulkomaalaisen miehen kanssa. Suomalaisen miehen pidättyväisyys ja minun itsenäisyyden kaipuuni ovat yhdessä kuin magneetin kaksi samannimistä napaa: me hyljimme toisiamme.

Better me

Oi joi joi, asioiden välttely, miksi olenkaan niin lahjakas tässä ja miksi minussa elää edelleen vahvana vitkuttelija. Tämä on suurin heikkouteni ja ärsyttävin piirre itsessäni. Joku masokismin muoto tämä on tai jännityksen hakua, kun asiat pitää sitten tehdä viime tingassa - tai puhdasta laiskuutta mahdollisesti. Kirjoitan nyt sitten tänne blogiinkin vältelläkseni sen tekemistä mitä minun pitäisi tehdä! Välillä aina muistan hyväksyä tämän puolen itsessäni enkä edes yritä tehdä asioita ennen kuin niiden tekemiseen on juuri riittävästi aikaa, mutta sitten on näitä hetkiä, jolloin yritän tsempata ja kun en saa mitään aikaiseksi, tunnen itseni luuseriksi. Pah, näin sitä on elämää eletty viimeiset 31 vuotta ja varmaan elän näin loppuelämäni. Perkele.

Sinkkubloggarilla ei ole oikein mitään raportoitavaa, paitsi että olen kirjoitellut edelleen pitkiä viestejä proffan kanssa. Englannin kielellä kommunikoinnissa on jotain vapauttavaa. Se saattaa johtua siitä, että englanniksi kirjoittaminen etäännyttää sopivasti tai siitä, että mielestäni olen englanniksi kommunikoiden yksinkertaisesti parempi ihminen: kohteliaampi, kuplivampi, elegantimpi ja avoimempi. Englanniksi olen opiskellut ja seurustellut lähes vuosikymmenen, ylläpitänyt kaveruussuhteita puolet elämästäni, tehnyt töitä puoli vuosikymmentä ja harrastanut viimeiset vuodet  Se on ollut minulle rakkauden, ystävyyden ja itseni kehittämisen kieli. Ihmekös että seurusteluyritykset suomeksi tökkii! Kun olen rakentanut niin suuren osan identiteettiäni, ajattelutapojani ja sosiaalisia taitojani toisella kielellä. Suomeksi vatvon asioita täällä blogissa - hurraa! Bloody hell.

Vaiheilua

Nuori Kolli, tuo viettelevä käärme, laittoi jälleen viestiä ja hetken aikaa jouduin pysähtymään ja miettimään, mitä päätöksessäni pysyminen tarkoittaa: ei enää fuckbuddy-suhdetta vaikka mistään muustakaan ei ole lupausta. Mutta näin se menee, jostain on luovuttava jos haluaa jotain uutta tilalle.

Minulla on sellainen olo, että olen elänyt viimeiset 2-3 vuotta niitä villejä nuoruusvuosia, jotka ovat jääneet minulta aiemmin elämättä. Alle kaksikymppisenä elämäni oli sen verran raskasta perhesuhteiden, omillaan pärjäämisen ja omien epävarmuuksieni vuoksi, että poikiin tutustumiseen ei riittänyt energiaa. Kaksikymppisenä aloitin pitkän suhteen, jota laastaroin suhteessa toiseen mieheen. Sinkkuna olen ollut suunnilleen yhtä kauan kuin olen kirjoittanut tätä ja edellistä blogiani. Tämän ajan olen käyttänytkin sitten tehokkaasti kaikenlaiseen hölmöilyyn. Etenkin viime kesänä jäin muutaman kerran miettimään omaa arvostelukykyäni eräiden seikkailujen jälkeen.

Välilä tuntuu, että elämä etenee vaiheissa, joihin ei voi sen enempää vaikuttaa, vaan jotka on vain elettävä läpi. Joskus nämä vaiheet eivät mene loogisessa järjestyksessä ja pahinta tuhoa tästä seuraa varmasti nuorena naimisiin menneillä ja lapsia saaneilla, joilla tulee jossain vaiheessa vastustamaton tarve päästä viihteelle. Joidenkin meistä on ilmeisesti vain pakko päästä tsekkaamaan kaikki mahdolliset vaihtoehdot, jotta ei vain jäisi sellainen olo, että on jäänyt jostain paitsi. Osa ihmisistä on tätä kypsempiä: he tunnistavat hyvän tulipa tämä vastaan missä tahansa elämän vaiheessa ja pitävät siitä kiinni. Itse en ole onneksi aiheuttanut sen kummempaa tuhoa kuin muutamia nolostuksen hetkiä itselleni. On minulla ollut kivaakin: ikimuistoisia kohtaamisia ja heittäytymisiä, joita on mukava muistella ja joiden aikana tunsin olevani niin elossa kuin ihminen voi olla.

Mitä tapahtuu seuraavaksi? Sen verran tiedän, että seuraavat vuodet tulevat olemaan hyvin työntäyteisiä. Alan olla vakuuttunut siitä, että perustan ensi syksynä oman yrityksen. Nykyinen työni tähtää siihen ja sellaisen perustaminen on alkanut tuntua realistiselta. Voin kuvitella, että oman yrityksen perustaminen vertautuu monella tapaa lapsen saamiseen. Sitä on hoivattava ja sille on luotava sellaiset olosuhteet, että se voi kasvaa vahvaksi ja itsenäiseksi. Muutaman vuosikymmenen päästä se sitten pitää huolta minusta, kun loikoilen rikkaana osakkeenomistajana jossain lämpimässä. Minussa on herännyt rikastumisen ja menestymisen halu. Haluan jättää oman merkkini tähän maailmaan ja luoda jotain mikä jää elämään. En tiedä, onko outoa, että lihaa ja verta olevan jälkikasvun sijasta haluan perintöni elävän organisaatioiden ja niiden luomien asioiden muodossa.

No niin, sinkkubloggari eksyi nyt aiheesta. Mitä seuraavaksi? Olen kirjoitellut nyt pari viikkoa mielenkiintoisen nettituttavuuden kanssa, tai itseasiassa kyseessä ei ole alunperin nettituttavuus. Asuimme Helsingissä samassa rapussa ja törmäsimme toisiimme silloin tällöin hississä ja kerran pikkutunneilla talomme edessä. Juttelimme muutamia lauseita niinkuin naapureiden kanssa jutellaan. Nyt bongasimme toisemme nettideittipalvelusta ja aloimme kirjoittelemaan. Viesteistä on tullut pitkiä ja on outoa ajatella, että tutustumme toisiimme nyt eri kaupungeista käsin, kun asuimme vuoden ajan muutaman metrin päässä toisistamme! Hän asuu edelleen siinä minun rakastamassani talossa, jossa asuin vielä pari kuukautta sitten.

Jos edellisen miestuttavuuden kanssa tuntui siltä, että miestä ei kiinnostanut juurikaan elämäni tai ajatukseni tai että keskustelut eivät oikein johtaneet mihinkään, niin tämän miehen kohdalla tästä asiasta ei ole huolta. Hän tekee paljon mielenkiintoisia kysymyksiä ja on keskustelevaa tyyppiä ja akateemista uraa luova ihminen, joka tarkastelee asioita monesta eri näkökulmasta. Hän on lähdössä juuri kotimaahansa kuukaudeksi, joten ehdimme tavata vasta ensi vuoden puolella. Tapaamistamme edeltää siis ainakin puolentoista kuukauden kirjoitteleminen. On liian aikaista sanoa vielä mitään suhteen laadusta, mutta dejavu-tunteita tämä asetelma aiheuttaa: kaksi edellistä suhdettani ovat alkaneet samalla tavoin, kirjoittaen.

Nyt on joulukuun ensimmäinen! Joulu tulee, jee! Onko lukijoilla yhtään joulufiilistä?