Parisuhde - suuri huijaus?

Kaivan hautaa itselleni tai pikemminkin makaan haudan pohjalla ja annan haudankaivajan heitellä rauhassa multia päälleni. Tulen olemaan pulassa graduni kanssa, koska niin paljon on vielä tekemättä. Miksi en ole ahkerampi? Miksei minulla ei ole parempi keskittymiskyky? Miksi huijaan itseäni? Uskottelen päivästä toiseen, ettei tässä ole kiire vielä ollenkaan. Koska minulla ei ole kiire, voin aivan hyvin juhlia valomerkkiin asti. Koska minulla ei ole kiire, minun ei tarvitse kieltää itseltäni mitään.

Itsensähuijaaminen on taidetta, mutta niin on myös toisten ihmisten. Viime aikoina olen törmännyt useisiin tilanteisiin, ihmisiin ja keskustelunaiheisiin, jotka ovat ilmentäneet tavalla toisella huijaamista parisuhteessa. Näiden aiheiden pohtiminen on saanut minut tiedostamaan entistä vahvemmin, että parisuhde ja sitoutuminen pelottaa minua. Pelkään, että parisuhteesta muodostuu kulissi, jota pidetään pystyssä väen väkisin vaikka tuntuu pahalta. Pelkään, että parisuhde on suurta huijausta, jossa kaksi ihmistä vakuuttelee itselleen ja toisilleen onnellisuutta, vaikka suhde tuntuu vankilalta.

Kaverini vei kotiinsa miehen, joka yhdessä vietetyn yön jälkeen kertoi olevansa naimisissa ja kahden lapsen isä. Ei ollut kuulemma ollut seksiä pitkään aikaan. Töissä isän firmassa ja ainoa henkireikä on harrastus. Alle kolmekymppinen mies, joka on mennyt naimisiin ilmeisen nuorena ja tehnyt lapsetkin heti siihen perään. Kaikki kunnossa, mutta ei kuitenkaan. Pettäminen on syvältä, mutta toisaalta ymmärrän, että miestä on alkanut ahdistamaan. Hänellä on koko paketti valmiina ja hän on täyttänyt kaikki odotukset, mutta sitten suhde puolisoon ei toimikaan ja alat ajatella: olenko lopun ikääni jumissa seksittömässä suhteessa? Et halua heittää kaikkea poiskaan ja ainoa ratkaisu, minkä keksit, on pettäminen. Petät puolisoasi ja petät itseäsi, jotta kulissit pysyvät pystyssä ja suuri huijaus ei paljastu.

Mitä vaihtoehtoja miehellä olisi ollut? Hänellä olisi niinkin pelottava vaihtoehto, kuin nostaa kissa pöydälle puolison kanssa ja parisuhteensa onnellisuuden kyseenalaistaminen - ja ehkäpä ratkaisujen löytäminen. Pettäminen oli hänelle keino väistää todellisuus ja sen kohtaaminen. Keskustelimme harrastukseni puitteissa siitä, pitäisikö aviorikos kriminalisoida. Ehkäpä pitäisikin. Jos puolisolla olisi mahdollisuus syyttää puolisoa pettämisestä ja pettäjällä riski tulla rangaistuksi, useampikin saattaisi pettämisen sijasta etsiä muita ratkaisuja tilanteeseen. Mutta huijaaminen on usein niin paljon helpompaa, etenkin parisuhteessa, jossa et haluaisi satuttaa toista, etkä haluaisi horjuttaa suhdettanne, sillä tottahan toki parisuhde tuo onnen. Aina.

Ajatuksia on herättänyt myös parin kaverin ja tuttavan suhteet, joissa ei selvästikään voida hyvin. Mies on kummassakin ilmaissut selkeästi joko sanoin tai elkein, ettei kykene sitoutumaan. Kuitenkin suhteessa rimpuillaan eteenpäin. On ollut absurdia olla kahdessa illanvietossa, jossa näiden sitoutumiskyvyttömien miesten tyttöystävät vetää hirvittävät överit, ikäänkuin miestä testatakseen tai ehkä vain pahaa oloaan purkaakseen. Tällaisissa suhteissa kumpikin osapuoli huijaa itseään ja kumppaniaan. Sitoutumishaluinen elättelee toivoa toisen mielenmuutoksesta ja sitoutumiskyvytön huijaa läsnäolollaan toisen rakkauden ja huomion itselleen, eikä ota vastuuta suhteen lopettamisesta, vaikka tietää satuttavansa.

Tällaiset esimerkit ei tee parisuhteesta mitenkään houkuttelevaa vaihtoehtoa. Kuitenkin jokin tässä ihmisen perusluonnossa vetää toisen luo ja kaipuu kumppanuuteen on olemassa myös minulla. Jos väittäisin muuta, huijaisin itseäni. Olen yrittänyt löytää jotain korvaavaa ja positiivisempaa vertauskuvaa parisuhteelle. Nyt mieleeni tulevat ensimmäisenä sanat vankila, kulissi ja suuri huijaus. Mikä olisi se sana, joka kuvaisi parisuhdetta parhaimmillaan?

Näin. Täällä kirjoitan blogipostausta ihmissuhteista, kun pitäisi kirjoittaa gradun analyysilukua. Lopettaakohan haudankaivaja mullan heittelyn vai pitäisikö kammeta itsensä ylös täältä haudan pohjalta...

Uuden kynnyksellä?

Ei ole 1. joulukuuta, mutta minulle syntyi pakottava tarve kirjoittaa tänne blogiin. Ehkäpä se johtuu siitä, että en saa unta ja pää tuntuu täyttyvän kaikenlaisista ajatuksista. Puran niitä siis tänne. Gradu on ihan hyvällä mallilla ja se valmistuu kyllä. Hyvin vähällä stressillä ja hyvinkin rutiininomaisesti olen sitä kirjoittanut ilman sen suurempia intohimoja tai angsteja. Olen pitänyt illat ja viikonloput vapaata ja itseasiassa olen viime kuun aikana tehnyt paljonkin kaikkea gradun kirjoittamisen ohessa. Minulla on ollut hyvä ja tasapainoinen olo ja olen nauttinut vapaa-ajasta täysin rinnoin, kun se on tuntunut ansaitulta. Näin syksyisin tapahtuu niin paljon; tuttavat ja ystävät kutsuvat lähipiirinsä luokseen kylmyyden ja pimeyden melankoliaa torjuakseen, Helsingissä tapahtuu ja kuplii.

Olen tavannut paljon uusia ihmisiä ja käynyt lukuisia mielenkiintoisia keskusteluja, opetellut kaverustumaan miessukupuolen kanssa ja hämmästynyt siitä, miten erilaisia ihmiset ovat ja miten erilaiset asiat ovat ihmisille tärkeitä. Olen ihastunut erilaisiin persooniin, erilaisuuteen  ja samankaltaisuuteen. Olen pohtinut omaa identiteettiäni suhteessa poliittisiin vakaumuksiin ja erilaisiin elämätapoihin ja peilannut kohtaamiani ihmisiä näiden pohdintojen kautta. Olen tutustunut porvareihin, kommunistiin, perusnormin mukaista elämää eläviin ja vaihtoehtoihmisiin - sekä ihmisiin siltä väliltä. Yksi on hedonisti, jolle elämän merkityksellisyys kiteytyy matkusteluun, elokuviin ja hyvään ruokaan. Toinen tuntuu olevan ajattelutavaltaan identtinen kanssani. Jopa finanssi-ihmisen ajattelun kirkkaus on viehättänyt, mutta myös avoimesti kommunistiksi tunnustautuvan homopunkkarin tapa nähdä maailma on sykähdyttänyt. Samalla olen pohtinut, mikä on minun maailmankuvani ja minun vakaumukseni, vai olenko vain kameoleontti, jolla on kyllä oma muotonsa, mutta jonka sävy sopeutuu ympäröiviin ihmisiin ja tilanteisiin - vai onko nämä pohdinnat osa prosessia, jossa valitsen oman värini, tai ainakin palettini. Mikä minulle on tärkeää ja millaisia asioita haluan edistää?

Olen pohtinut tätä blogia ja tänne kirjoittamisen mielekkyyttä. Hyvin olen pärjännyt ilman ja on tuntunut hyvältä antaa ajatuksieni virrata turhia selittelemättä, niin kuin tähtikartat minua halusivat aiemmin opastaa. Olen pohtinut, miksi kirjoitan ja millaista tarvetta kirjoittaminen minussa tyydyttää. Minulla on vahva pätemisen tarve ja olen alkanut ajatella, että ehkä olisi parempia ja hedelmällisempiä tapoja toteuttaa tätä tarvetta. Voisin aloittaa omia ammatillisia kiinnostuksen kohteitani koskevan blogin, koska ne asiat innostavat nyt kovasti, ja sen tyyppisessä blogissa päteminen on itsetarkoitus. Tällaisessa blogissa päteminen kanavoituu helposti hehkuttamiseen, eikä sellaisen lukeminen tai kirjoittaminenkaan ole kovin mielenkiintoista. Minua mietitytti pitkään oma onnellisuuteni ja sen ainekset - vuoden bloginkirjoittamisen aikana nämäkin ovat selkeytyneet. Ehkä tulen tänne vierailulle aina silloin tällöin, kun se mitä Tänään Ajattelin tarvitsee ja ansaitsee purkautumiskanavan. Ehkä kirjoitan useinkin. Katsotaan.

Tuntuu siltä, että olen uuden kynnyksellä, kolmenkympin kriisin jälkeen, kun horisontti on taas avoin ja tärkeää on se, mitä haluan, ei se, miten asioiden pitäisi olla. Olen jutellut muutamankin ihmisen kanssa, jotka tuntevat samoin. Tähän kai nämä ikäkriisit kiteytyvätkin. Vertaat itseäsi ympäristöön ja pohdit sitä kautta omaa tilannettasi. Kriisin paikka voi olla joka tapauksessa, oletpa siinä pisteessä, missä ikäisesi oletetaan olevan tai et. Jos sinulla on koko paketti kasassa (työpaikka, asunto, elämänkumppani ja lapset), saatat ahdistua siitä, että oliko tämä nyt tässä. Jos taas vielä etsit itseäsi, niin joudut pohtimaan, mikä sinut loppupeleissä määrittelee ja mistä asioista mielekäs elämä koostuu. Loppuukohan tämä itsensä ja oman paikkansa etsiminen koskaan?