Katsoin viime yönä Oscar-gaalan. Ei ollut edes tarkoitus, mutta huomasin olevani vielä kolmelta hereillä, niin viritin sitten kaksi kuukautta teloillaan olleen telkkarini käyttökuntoon. Gaalaa oli ihan mukava seurata, koska olin loppujen lopuksi nähnyt aika monen ehdokaselokuvista ja seurana oli kaveri chatin päässä.
Gaalassa hehkutettiin kivalla tavalla elokuvaa taidemuotona. Minähän olen ollut aina hirmuinen elokuvafani. Viime vuonna on musiikki tullut kilpasille, mutta elokuvaa kohtaan tunnen kuitenkin edelleen vahvinta rakkautta. Näistä viime vuoden palkituista elokuvista voin suositella ainakin näitä.
Martin Scorcese: HUGO
Tämä elokuva pitää nähdä ehdottomasti elokuvateatterissa 3D-versiona. Se on visuaalisesti ja myös tarinaltaan erittäin kaunis 1920-luvun Pariisin sijoittuva elokuva. Pieni poika menettää yllättäen kelloseppä-isänsä ja päätyy kellokoneistojen hoitajaksi rautatieasemalle. Hugo yrittää töiden ohessa korjata kellokoneiston avulla toimivaa pientä metallimiestä, automatonia, jonka uskoo pitävän sisällään viestin hänen isältään. Rautatieaseman lelukaupan pitäjä, vanha mies, saa vahingossa käsiinsä Hugon isän automatonin korjausohjeita sisältävän muistikirjan ja "takavarikoi" sen Hugolta tämän mieliharmiksi. George Méliès -nimisellä miehellä on omat salaisuutensa, jotka liittyvät jollain tapaa automatoniin. Hugo sai Oscareita ainakin visuaalisista tehosteista ja äänistä. Pidin elokuvan tunnelmasta ja elokuvahistoriallisuudesta. Siinä on myös mainioita sivuosarooleja. Muun muassa Borat-elokuvasta tunnettu Sasha Baron Cohen tekee elokuvassa huikean sivuosaroolin aseman turvallisuuspäällikkönä
Tate Taylor: PIIAT (The Help)
1960-luvun Amerikkaan sijoittuva elokuva kuvaa, millaisissa olosuhteissa mustat "kotipiiat" työskentelivät valkoihoisten kodeissa. Osa perheistä muun muassa halusivat, että piika käy eri vessassa kuin perhe, koska he pelkäsivät tämän tartuttavan tauteja. Heitä saatettiin myös syyttää aiheetta varkauksista tai testamentata eteenpäin ikäänkuin he olisivat edelleen orjan asemassa. Rohkea valkoihoinen toimittajatyttö, joka on itsekin mustaihoisen piian kasvattama, ryhtyy radikaaliin projektiin ryhtyessään keräämään piikojen tarinoita kirjaa varten. Myös tässä elokuvassa on hieno kavalkadi erilaisia hahmoja. Ehkäpä ikimuistoisin on rääväsuisen Minny Jacksonin hahmo, jonka kekseliäs tapa nöyryyttää hirviömäistä ex-pomoaan toimii koko elokuvan keskipisteenä. Minnyä näytellyt Octavia Spencer voitti Oscarin roolistaan.
Lisäksi, nyt gaalan katsottuani, haluan ehdottomasti nähdä ranskalaisen The Artist -leffan, joka kuvaa 1920-luvun mykkäelokuvien maailmaa.
Muuttolintu kirjoitti blogissaan kengistä ja korkkareiden tuskaisuudesta.
Tämähän ei ole mikään lifestyleblogi (tai näin väitän), mutta nyt kuitenkin: Oodi korkokengille!
Pienen pienessä kämpässäni on hyvin vähän tilaa, joten nämä silmäteräni ovat päässeet kirjahyllyyn:
Korkokengissä viehättää toisaalta niiden ulkonäkö ja toisaalta se, millainen fiilis niitä käyttäessä on. Ne ovat vähän kuin pieniä taideteoksia, joita voi talloa :) Jos joskus tästä rikastun ja asun isommassa asunnossa alan ostaa taidetta seinille ja jalkoihin.
Ja mitä siihen korkkareiden tuskaisuuteen ja tasapainossa pysymiseen tulee. Korkokengissä on eroja! Itse kiinnitän huomiota siihen, että lesti on tukeva ja että korot ovat tarpeeksi keskellä kantapäätä. Sekin auttaa, ettei korot ole niiiin korkeat. Nuo vihreät on pikkuiset epämukavat pitemmän päälle juuri korkojen korkeuden takia, mutta ne on jykevät, mikä auttaa tasapainon ylläpitämisessä.
Asun pienessä 23 neliön hobitinkolossa kuusimetsikön vieressä. Muutin tähän asuntoon tammikuussa ja olen viihtynyt ihan mahottoman hyvin. Keskusta on kävelymatkan päässä ja ympärillä Keskuspuiston ja Seurasaaren metsät.
Olen paahtanut viimeiset 10 vuotta kahta maisterin tutkintoa, ollut kahdessa eri oman alan työpaikassa ja matkustellut paljon. Viime syksynä koin burn outin. Sen jälkeen elämäni ja elämänarvoni ovat kokeneet melkoisen mullistuksen. Nykyään elän sellaista hobittielämää. Käytän paljon aikaa ruuan laittamiseen, kävelemiseen ja ystävien tapaamiseen. Jätin työpaikkani ja laitoin opiskelutkin tauolle. Ja nyt sitten vain olen. Virallisesti toki olen työtön työnhakija mutta minulla ei ole minkäänlaista kiirettä löytää töitä.
Minusta on tullut nyt ensimmäistä kertaa elämässäni koti-ihminen ja olen alkanut tykätä ihan perusarjesta: teen juonnista, kokkailusta, ystävien kutsumisesta luokseni. Urapaineet tai maailmanvalloitus tuntuvat kaukaisilta asioilta. Eli olen kunnon hobitti :)
Hassua. Perustin tämän blogin vakaana aikomuksena, etten keskity kirjoittamaan ainakaan miehistä. :) Ja kyllä aion kirjoittaa muustakin! Mutta huomaan, että tuo ajattelu oli pientä itsehuijausta. Vähän sama kuin sanoisi jollekulle, että älä ajattele vaaleanpunaista elefanttia.
Edellisen ihmissuhteisiin keskittyneen blogin kanssa minua häiritsi se, että nimenomaan piti kirjoittaa miehistä. Ja kun aika usein blogia kirjoittelin, niin tuli sellainen olo, että tämä menee nyt ihan ylianalysoinniksi. Mutta nuo rakkaussuhteet mietityttää minua edelleen ja huomaan kaivanneeni jonkinlaista purkautumispaikkaa ajatuksilleni, etteivät ne vain jäisi luuppaamaan pään sisälle. Mutta kiva ajatella, että tähän blogiin voin kirjoitella "hyvällä omallatunnolla" muustakin.
Mutta nyt. Puranpa vähän sydäntäni. Olen reilu kaksi kuukautta kirjoitellut noin 600 km päässä asuvan todella sympaattisen miehen kanssa. Mies otti yhteyttä nettideittipalstan kautta hurjan ihastuneena. Kirjoittelimme tuntitolkulla ja ikäänkuin pakenimme oman arkemme ankeutta toisiimme. Mies oli vasta eronnut ja hänellä oli muitakin asioita setvittävänä. Pidin miehestä heti ja pidän edelleenkin, mutta nyt yhteydenpitomme harvennuttua on sellainen olo, että on aika päästää irti siitä ajatuksesta, että tässä yrittäisi väkisin ylläpitää jonkinlaista suhdetta, joka ehkä joskus johtaisi varsinaiseen suhteeseen tai edes tapaamiseen. Mutta olen kiitollinen jo tästä lyhyestä "kirjeystävyydestä". Olen saanut siitä paljon iloa elämääni ja miehelle olen varmaankin toiminut jonkinlaisena laastarina. Laastarina olemisessa ei ole oikeastaan mitään pahaa niin kauan kun tiedostaa tilanteen.
Ajatus irtipäästämisestä ja siitä ettei asioita yritä "kontrolloida" tuntuu hyvältä. Vapauttavalta :)
Tämä Tekstihurmaajaksi nimittäni mies on osoittanut minulle:
* Haluan mukavan ja empaattisen miehen, sellaisen kuin Tekstihurmaaja
* Vasta teot tekevät suhteen. Lämpimikseen voi puhua vaikka mitä, mutta vasta teot vievät suhdetta eteenpäin.
* En halua kaukosuhdetta.
* Mies voi olla myös hyvä ystävä.
* Suhteen ja kiinnostuksen ei tarvitse perustua seksuaalisuudelle.
* Vasta eronnut mies tai omaa elämäänsä perinpohjaisesti "uudelleenpohtiva" mies ei ole valmis vakavaan suhteeseen
* Alun tunnehurmaa on syytä vähän pidätellä, ettei tule rakkauskrapulafiiliksiä ja ettei odotukset kasva liian suuriksi.
* Minun on ehkä pohdittava miksi minun on niin helppo ihastua miehiin, jotka ovat jotenkin tavoittamattomissa. Joko henkisesti tai ihan maantieteellisesti. Miksen ihastu "potentiaalisempiin" miehiin.
* Hyviä miehiä on olemassa :) Vaikka he eivät ehkä juuri sillä hetkellä voi täyttää Herra Oikean paikkaa elämässäsi, heidän arvonsa voi tunnustaa.
* Osaan ihastua ja rakastuakin :)
Tiedättekö, miten iloiseksi musiikki tekee minut. Aivan mahdottoman.
Minusta on tullut kunnon musiikinkuuntelija vasta parin vuoden aikana Spotifyn myötä. Sitä ennen en ostellut levyjä ja en halunnut latailla musiikkia laittomasti eli uuteen musiikkiin tutustuminen oli todella hankalaa. Mutta nyt ah voih, Spotify on muuttanut kaiken.
Spotifyn radio on nykyään ihan paska mutta aiemmin sieltä pystyi valitsemaan samalle "asemalle" useamman tyylilajin biisejä randomsyötöllä. Käytin tunteja siihen, että annoin musan tulla streaminä ja siirtelin sieltä sitten parhaat palat soittolistoille. Nyt minulla onkin melkein 14 tunnin verran soittolistaa. Tykkään sellaisesta indie/alternativetyylisestä melko chillistä musiikista.
Nyt on mahdoton ajatella elämää ilman musiikkia. Chillistä musiikista puheenollen Jason Mraz - I'm Yours:
Tää ei ole ensimmäinen blogini. Olen kirjoittanut aiemmin elokuvista yhdessä blogissa ja nettideittailusta toisessa. Elokuvista en sitten oikein jaksanutkaan kirjoittaa ja nettideittailun lopetin. Mutta minusta on kiva kirjoittaa! Pähkäillä asioita. Mikä milloinkin mietityttää. Tuohon nettideittiblogiin meni hermot kun se meni sellaiseksi ihmissuhdehötöksi ja alkoi väsyttää kirjoittaa päivästä toiseen miehistä. Kaikki kunnia miehillä ja ajatuksissahan ne ihanuudet edelleenkin pyörii, mutta ei heille tarvitse kokonaista blogia omistaa.
Tässä blogissa ajattelin kirjoittaa ihan kaikesta mahdollisesta. En oikein vielä edes tiedä mistä kirjoitan ja kiinnostaako ketään lukea tällaista blogia. :) Kyllä varmasti niistä miehistäkin kirjoitan mutta sitten myös ihan muusta. Mikään lifestyleblogi tämä ei varmaankaan tule olemaan kun ei oo oikein tuota lifestylea :) Olen Helsingissä asuva melkein kolmekymppinen nainen, niin ehkäpä jotain kirjoittelen Helsingin hulinoista.
Yleensä yllätän itseni päivittäin pähkäilemässä kaikenlaisia asioita - aika usein ihmisten hassuuteen tai ihmissuhteisiin liittyvää, joskus vaikkapa ruokaan ja elämäntapoihin liittyviä juttuja, joskus elokuviin tai musiikkiin liittyvää - ja aika usein sitä, millaisista asioista koostuu onnellinen elämä.
